WYCLEF JEAN: The Eclectic: 2 Sides II A Book

Ensin The Eclefticin kaikkialle harominen hämmensi ja pani epäilemään hip-hop-supertähden uskoneen kehujiaan ja kuvittelevan itsestään liikoja, mutta muutamien kuuntelujen jälkeen yhdeksänvuotiaana Haitilta Brooklyniin muuttanut papin poika on voittanut puolelleen.
Kenny Rogers Pharoahe Monch Dub Platen country-rap jää yllättävyydessään sympaattiseksi, mutta musiikillisesti groteskiksi eleeksi ja Pink Floydin Wish You Were Here pieneksi tunnelmasketsiksi. Kokonaisuutena kiekkoa kuitenkin leimaa free style-riimien aseistariisuva huumori, aito sosiaalinen omatunto ja loppujen lopuksi avomielinen musikaalisuus, joka heijastuu paitsi taustojen yksityiskohdissa (muun muassa muutamien rytmien normeista poikkeavissa voodoo-kuvioissa) myös Wyclefin ajoittaisessa, fiilistä tihkuvassa "Bob Marley -laulussa". Kunnioitukseni voittaa erityisesti se, että mies ei yhtään nuole katujen nuorten desperadojen persettä, vaan puhuu heille järkeä suoraan ja paapomatta.
Nauru on kaukana Mary J. Bligen vierailemasta 911:sta, joka maalaa nuoren huligaanin kuoleman hyytävästi. Samoin Youssou N´Dourin upean laulun alleviivaama Diallo tekee kammottavan selväksi miten turhaan New Yorkin poliisit ampuivat aseettomaan afrikkalaiseen 41 luotia. Earth,Wind & Fire falsettoilee edukseen Runawayn hienossa melodiassa, jonka kruunaa maestron kirkas blues-kitara. Red Light District ja sen reggaen ja drum'n'bassin välissä sykkivä jatke Perfect Gentleman asettavat seksikaupan kyseenalaiseksi pätevän bassokuvion ja Clinton -kuorojen saattaman Low Incomen hahmotellessa ghetto-elämää kaikkea muuta kuin yksiulottoisesti. Yksinkertaisen akustisen kitarariffin kuljettama Hollyhood To Hollywood on 2000-luvun urbaania bluesia. Ska-rytminen It Doesn't Matter potkii itseironisesti materialismia munille tummasti vellovan Where Fugees At?in toimiessa hurttina palautteena jatkuville Fugees-kyselyille.
The Eclefticin parissa viihtyy, mutta se panee myös ajattelemaan.