Australialaisbändin seitsemäs albumi kuulostaa varmaotteiselta. Siltä kai klassista rocksotkua hämmentävän retkueen seitsemännen pitkäsoiton tuleekin kuulostaa. Yhtye soittaa mukavasti autotallinkatkuista perusräimettä erittäin toimivasti ja biisintekijä Tim Rogers osaa kirjoittaa tarttuvaa jytää. Myös sovituksissa löytyy miellyttäviä kitarakoukkuja ja herkullisia handclapseja. Valittu tyylilaji aiheuttaa silti nikottelua. The Kinks, The Who, Rolling Stones ja AC/DC ovat vaikeita vertailukohtia. Klassisen rockin kentällä pelaa jo niin monta huippujoukkuetta, että porukasta on vaikea erottua.
Convictsilta löytyy kuitenkin muutama edukseen erottuva raita. Levyn aloittava Thank God I’ve Hit The Bottom on irtonainen särömellakka, joka nostaa odotukset sen energiatasosta liiankin korkealle. Friends Like Youssa on rentoa hittipotentiaalia. Constance George sotkee soulia, fuzz-sooloilua ja hysteeristä riffittelyä mainiosti koko puolitoistaminuuttisen kestonsa ajan. Levyn päättävä I’m A Mess on moneen kertaan kuultu voimapop, joka kuitenkin vie kuulijan mukanaan kulkevan soiton ja erinomaisen sovituksen avulla.
Loput 36-minuuttisesta albumista ovat ihan mukavaa, mutta esikuvilleen häviävää rokittelua.