Zerøes on hauska tuttavuus jo siitäkin syystä ettei bändistä löydy ylettömästi tietoa. Netistä ei iholle puske kuvia, bioja ja muuta bändien generoimaa datajätettä. Se ei lätki meitä päin näköä määritelmillä.
Zerøes soittaa tummanpuhuvaa ja ajoittain hyvinkin eeppisiin sfääreihin kurottavaa konepohjaista musiikkia, joka ammentaa huikeasta määrästä lähteitä alkaen 1980-luvun paranoidista synkistelystä Gary Numanin tyyliin ja päättyen johonkin viime viikolla keksittyyn uuteen alagenreen, jossa sanalle ”wave” lätkäistään etuliitteeksi joku adjektiivi tai substantiivi.
Soundillisesti tämän ahon laitaa käyvillä bändeillä ei ole enää aikoihin ollut kauheasti liikkumatilaa tehdä radikaaleja ratkaisuja, joten homma elää ja kuolee biiseillä. Zerøesilla homma on aika hyvin hanskassa. Parhaimmillaan bändi onnistuu yhdistämään synkän hartauden yllättävän tehokkaisiin koukkuihin, kuten kappaleissa Pyramid tai hienon big beat -kompin piiskaama Shredderhand. Myös hälyisät ja syvässä tarpovat balladintapaiset vedot jäävät kummittelemaan selkäytimeen, päällimmäisenä Krill. Hienointa on kuitenkin se miten voimakkaan ja läpi levyn kantavan tunnelman bändi osaa rakentaa.