It’s the same old song
You’ve gotta be somewhere at sometime
And they never let you fly
It’s like broken glass
You get cut before you see it
So open up your eyes
You’ve got desire
So let it out
You’ve got the power
Stand up and shout!
Ko. rivit ovat porautuneet ikuisiksi ajoiksi tajuntani perukoille. Ne löytyvät Dion klassisen Holy Diver -albumin käynnistävän, terävään riffiin nojautuvan Stand Up And Shout -rykäisyn keulalta.
Vaikka olin hyvinkin nuori, olin ehtinyt jo noihin aikoihin kuulla monia klassisia hard rock- ja heavy metal -levyjä – Black Sabbathia, Deep Purplea, Led Zeppeliniä, Uriah Heepiä ja niin edelleen – mutta Holy Diver oli ensimmäinen ”omilla roposillani” (oikeasti toki vanhempieni rahoilla) ostamani hevilevy. Tai sitten se oli Iron Maidenin juuri äskettäin tasavuosia juhlinut Piece Of Mind… No, sovitaan nyt niin, että sain Maiden-klassikon käsiini vasta vähän myöhemmin. Ensimmäinen on aina ensimmäinen, ja Dio pistikin allekirjoittaneen kohdalla alulle jotakin koko elämän mittaista.
En ikinä unohda sitä fiilistä, kun mainittu Stand Up And Shout räjäytti tajunnan heti kättelyssä rankkuudellaan ja intensiivisyydellään. Kannattaa muistaa, että tähän aikaan esimerkiksi Metallican debyyttilevy odotti vielä julkaisuaan, ja Stand Up And Shout oli… no, jos ei nyt rankinta saatavilla olevilla musiikkia niin rankkaa kuitenkin. Ja se kansi, jossa paholainen – tai no, Murray – on hukuttamassa pappia. Kovaa kamaa. Huh huh.
Kun Holy Diveria kuuntelee tänä päivänä, huomaa sen kestäneen ajan torahampaiden järsintää todella hyvin. Dio-keikkojen maamerkkeihin kuuluneet nimibiisi ja Rainbow In The Dark toki tuntuvat vähän liiankin kuluneilta (se ei ole kappaleiden vika), mutta paljon suurempi huomio kiinnittyy taas kerran siihen, ettei mukaan ole eksynyt selviä rimanalituksia. Myös ne albumin vähän vähemmän tunnetut Dio-kappaleet – esimerkiksi Gypsy ja Invicible – ovat varsin kovaa kamaa.
Kun Holy Diverin ilmestymisestä oli sitten vierähtänyt kolmisen vuotta, Dio saapui maailmankiertueellaan Suomeen. Voi sitä suurta riemua, kun Dio yhtyeineen saapui 14. huhtikuuta 1986 Helsingin jäähalliin, ja aloitti setin komealla King Of Rock And Roll -kappaleella. Eihän sitä silloin ollut uskoa, mutta uskottava se oli: tuolla se Ronnie James Dio nyt on. Ihka elävänä.
Ja voi sitä suurta riemua vuosia myöhemmin, kun pääsin haastattelemaan tätä maailman parasta hevilaulajaa. Sana oli kiirinyt ympäriinsä jo niihin aikoihin, ja sen mukaan herra laulaja on suunnattoman ystävällinen… no, kaikille. Ehkä se ei lopulta ollut ihan koko totuus, mutta ainakin allekirjoittaneen muutamat muistot Dion kohtaamisesta ja haastattelemisesta ovat äärimmäisen lämpimiä. Tämä kolmetoista vuotta sitten menehtynyt amerikkalaislaulaja oli pesunkestävä rocktähti, mutta tämä status ei koskaan kihahtanut hänen nuppiinsa – tai sitten hän peitti sen äärimmäisen hyvin.
Mutta niin, pidemmittä puheitta: onneksi olkoon Holy Diver, Dio-yhtyeen paras albumi. Kohdelkoon tulevatkin vuodet sinua samaan kunnioittavaan malliin!
Teksti: Timo Isoaho
