Kommentti: Menneet ovat menneitä… Tervetuloa takaisin, Megadeth!

Hypätäänpä saman tien lokakuuhun 1992. Tuolloin Helsingin Jäähalliin olivat yhteiskeikalle saapuneet amerikkalaiset Megadeth ja Pantera. Ensin mainittu toimi luonnollisesti illan pääesiintyjänä, mutta myös Pantera oli huimassa vauhdissa, myöhemmin klassikoiksi nousseiden Cowboys From Hellin (1990) ja Vulgar Display Of Powerin (1992) kiidättämänä.

Suunnattoman aggressiivisella nuoruuden innolla ja näyttämisen voimalla roiskinut Pantera tuli, näki ja löylytti, eikä ”vanhemmilla valtiomiehillä” ollu mahdollisuutta selvitä hengissä tämän teksasilaisen metallitornadon raatelevista kynsistä. Megadeth vaikutti hämmentävän haluttomalta ja väsyneeltä, ja sitä se tuona iltana myös oli.

Otetaanpa niistä ajoista suora leikkaus tammikuuhun 2020. Nyt Megadethin herrat ovat nousemassa Hartwall-areenan estradille, mutta tällä kerralla heidän on tyytyminen lämmittelijän osaan. Niin, ajat ovat tosiaan muuttuneet 28 (!) vuodessa sen verran, että reilusti Panteraltakin vaikutteita napsinut, vuonna 2005 Las Vegasissa perustettu Five Finger Death Punch toimii tämän Euroopan-kiertueen päätähtenä, ja Big Four Of Thrash -klubiin kuuluva metallilegenda saa luvan soitella jo siinä vaiheessa iltaa, kun osa yleisöstä nauttii vielä enemmän tai vähemmän vahvoja iltakahveja jossakin päin Pasilan liiteriä.

Tämä Helsingin-konsertti on Megadethin ensimmäinen julkinen esiintyminen sitten 2018, sillä ko. vuoden lokakuussa keikkatauolle jääneen yhtyeen kippari Dave Mustaine sairastui syöpään vuonna 2019. Samalla bändi toki ilmoitti peruvansa kaikki tulevat konserttinsa.

Mutta nyt tauko on vihdoin ja viimein päättymässä.

Tällainen asetelma oli toki etukäteen omiaan ”vihjailemaan” siitä, että estradille karauttaisi intoa puhkuva yhtye, mutta tuskin kovinkaan moni osasi varautua tällaiseen pajatson tyhjennykseen…

Vimmainen ja näytönhaluinen bändi – parran kasvattaneen Mustainen ohella basisti David Ellefson, kitaristi Kiko Loureiro ja rumpali Dirk Verbeuren – asteli valokeiloihin tasan kello 20, eikä avausnumero Hangar 18 ehtinyt juuri vanhentua, kun pelin henki oli jo selvillä: Megadeth on pitkästä, pitkästä aikaa irti, ja ”Hangon kekseinä” hehkuvien ja ympäri lavaa kirmaavien muusikoiden jokaisesta eleestä ja ilmeestä huokuu vilpitön halu olla juuri nyt tässä paikassa ja tämän yleisön edessä.

Kun odotuksiin nähden – niin, mainittu syöpä oli kurkussa – yllättävän hyvin laulava, liikuttuneelta kautta keikan vaikuttava Dave Mustaine pitää myöhemmin koskettavan puheen, jossa hän kertoo sairastumisestaan, vihjailee kuolemanpelostaan ja päättää tarinansa ”syöpä on voitettu” -ilmoitukseen, ihokarvat nousevat pystyyn. Laulajakitaristi ei tosin saa tarinoida ”rauhassa”, sillä hän joutuu välillä keskeyttämään tarinansa yleisön kohisevien suosionosoitusten takia. Kertomus pääseekin lopulta jatkumaan vasta kumarruksen ja vuolaiden kiitosten jälkeen.

Hämmentävän tyylikäs comeback-keikka ei kuitenkaan – tai tietenkään – ole pelkästään thrash metalin historian ensimmäisiä riffejä aikoinaan rustanneen Dave Mustainen ansiota. Pitkäaikainen aseenkantaja David Ellefson on ollut aina mies paikallaan, mutta nyt hänestäkin hehkuu entistä syvempää ”älyttömän hienoa olla teidän kanssanne” -tunnelmaa. Helsingissäkin taannoin asunut brasilialaiskitaristi Kiko Loureiro taas osoittaa taitonsa ja tyylikkyytensä soittamalla vanhojen mega-soolokepittäjien osuudet tunnollisesti, mutta omalla soundilla ja staililla. Entä Dirk Verbeuren? Maailmassa on muutamia rockrumpaleita, joiden groovaavaa soittoa kuuntelee ja KATSELEE äärimmäisen mielellään, ja tämä Los Angelesiin asettunut, aina hyväntuulinen belgialaismuusikko lukeutuu juuri näiden kannuttajien joukkoon.

Kun eeppinen Holy Wars…The Punishment Due hiljenee ja yhtye kiittää ja kumartaa vielä kerran, olo on melkein typertynyt. Miten viikatemiehen vastaanotolta palanneen Dave Mustainen yhtye voi olla näin hurjassa lyönnissä jo ensimmäisellä paluukeikallaan? Jos Megadethin konsertista vuosimallia 1992 tuli poistuttua ”nyt oli kyllä aika väsynyttä kuraa” -fiiliksellä, niin lähes kolmekymmentä vuotta myöhemmin Mega-keikan jälkeinen tunnelma ei juuri voisi olla päinvastaisempi. Ja se on hieno homma se.

Entä tekikö Megadeth ”panterat” ja soitti pääesiintyjän suohon? Niin no… Paskantaako karhu metsään?