”Kysymys on hassusti muotoiltu. Sen tulisi kuulua: miten voimme auttaa?”
”Jos ihmisten hätä lakkaa koskettamasta meitä, niin me lakkaamme olemasta ihmisiä.”
Pakolaiskysymys on nyt Suomessa liiankin kuuma peruna ja ylilyöntejä on nähty jo aivan tarpeeksi. Miettikääpä esimerkiksi tätä: Saksa on toki Suomea rikkaampi maa, mutta sinne saapuu tänä vuonna arviolta 800 000 turvapaikanhakijaa (todennäköisesti oikea luku on suurempi). Suomen kohdalla arvio on 15 000.
Oi miten oli, niin Anssi Kela on nyt julkaissut harvinaisen järkevän kirjoituksen Facebook-sivullaan – juuri sopivasti silloin, kun muun muassa isot iltapäivälehdet joutuvat rajoittamaan juttujensa kommentointimahdollisuuksia muun muassa rasististen vihapuheiden pelossa. Tai no, eivät ne joudu ”rajoittamaan” kommentointia, vaan estämään sen kokonaan. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?
Anssi Kela miettii näin – lukekaapa:
”En ole koskaan kirjoitellut tänne perheestäni tai muuten yksityisiksi katsomistani asioista. Poikkean linjasta tämän yhden kerran, sillä en tiedä, mistä muustakaan kulmasta lähestyisin tätä aihetta.
Olen kahden hienon tytön isä. Nuorempi on vasta kaksivuotias sähikäinen, joka tykkää eniten maailmassa pomppimisesta. Kävin taas hyppimässä hänen kanssaan trampoliinilla. Tyttö oikein kupli ilosta ja kiljahteli, kun hypimme käsi kädessä. Pieni ihminen oli täynnä elämää, suuret silmät loistivat. Kun uppoan noihin silmiin, niin löydän niistä intoa, luottamusta, hämmästystä, iloa, uteliaisuutta ja silloin tällöin kärsimättömyyttä, kiukkua ja kyyneleitäkin. Vihaa ja inhoa en kuitenkaan ole niistä lukenut, en pelkoakaan. Kaksivuotias on vielä kirjoittamaton arkki, puhdas ja viaton.
Isyys tarjoaa monia haasteita. Yksi suurimmista on pelon hallinta. Minulla on lapsistani jatkuva huoli ja suurin pelkoni on se, että he joutuisivat liian aikaisin tekemisiin maailman pahuuden kanssa. Pienen lapsen viattomuus toki karisee matkalla aikuisuuteen, mutten kestä ajatusta siitä, että se riistettäisiin arvaamatta. Ehkä enemmän kuin mitään muuta, haluan lasteni olevan turvassa.
Tällaiset ajatukset ja tunteet tekevät minusta haavoittuvaisen ihmisten hädälle. Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen minussa tapahtui jotain: äkkiä oli hyvin vaikeaa nähdä kuvia kärsivistä lapsista. Jopa tv:n poliisisarjojen katsomisesta tuli vastenmielistä, jos tarinaan oli kirjoitettu lapseen kohdistunutta väkivaltaa. Aina kun näen kärsivän tai kuolleen pienen ihmisen, niin omat tyttöni välähtävät kivuliaasti mieleen. Tuota kanavaa on vaikea sulkea.
Viime viikkojen uutistarjonta on ollut hyvin ahdistavaa. Trampoliinillakin sydäntäni väänsi. Hymyilin riemusta huudahtelevalle tytölleni, mutta mieleni heijasti hänen kasvoilleen kuvia Välimeren rantahiekalla lojuvista elottomista lapsista. Häiritsevin ajatus oli se, että meressä voisi olla hän. On pelkkää sattumaa, että vietin kaunista syyspäivää lapseni kanssa trampoliinilla, enkä liian täyteen ahdetulla pakolaispaatilla Välimeren aalloilla. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni asuinpaikan yhdessä maailman rauhallisimmista ja rikkaimmista maista. Pelkkää tuuria. Se, että tyttöni silmissä asuu pelon sijasta ilo, ei ole minun vanhemmuuteni voimannäyte, vaan satumaista onnea. Onnellista sattumaa.
Miljoonat huono-onnisemmat ovat jättäneet kotinsa ja lähteneet hengenvaaralliselle taipaleelle pakoon mielipuolista sisällissotaa. Inhimillinen hätä on valtava. Suomessa puhutaan siitä, että pitääkö meidän auttaa. Kysymys on hassusti muotoiltu. Sen tulisi kuulua: miten voimme auttaa?
Kun näen kuvan itkevästä miehestä nousemassa veneestä rantaan lapsi sylissään, niin näen kuvassa itseni. Jos raketti-iskut ja aseiden sarjatuli alkaisivat olla arkipäivää Helsingissä, niin tekisin kaikkeni saattaakseni perheeni turvaan. Millään muulla ei olisi mitään väliä. Sen sijaan sellainen kuva, johon en mitenkään pysty kuvittelemaan itseäni, on tämä: pakolaisvene on liukumassa rantaan, isä seisoo lapsi sylissään astumaisillaan veneestä pois. Minä tuuppaan heidät takaisin paattiin, huudan ”painukaa vittuun!” ja potkaisen veneen uudestaan merelle.
Jos ihmisten hätä lakkaa koskettamasta meitä, niin me lakkaamme olemasta ihmisiä.
Joko ojennamme kätemme tai käännämme selkämme. Ei tässä ole muita vaihtoehtoja. Olemme etuoikeutettuja, kun meillä on ylipäätään mahdollisuus auttaa. Avun tarjoaminen on ilo. Sen keinoista ja suuruusluokista voidaan keskustella. Kukin toimikoon omien resurssiensa puitteissa. Hallitus on päättänyt leikata ronskilla kädellä avustusjärjestöjen määrärahoja, joten nyt meitä yksityisiä ihmisiä tarvitaan enemmän kuin koskaan.”
Arvokas puheenvuoro Anssilta. Laitetaan tähän loppuun vielä Anssinkin postauksen lopussa olleet linkit, joiden kautta voi helposti auttaa hädässä olevia ihmisiä.
https://www.punainenristi.fi/lahjoita/syyrian-konflikti
https://www.unicef.fi/tue-tyotamme/tee-kertalahjoitus/
https://www.kirkonulkomaanapu.fi/l…/euroopan-pakolaiskriisi/
https://www.punainenristi.fi/…/3-tapaa-auttaa-turvapaikanha…
EDITOITU: Otsikko vaihdettu ja avustuslinkit lisätty