Joan Wasserin neljäs pitkäsoitto sekä palkitsee että turhauttaa. Edeltäjiensä tapaan se esittelee todella lahjakkaan artistin, jonka lauluissa riittää syvyyttä, laajuutta ja rönsyjä kuin Rufus Wainwrightilla konsanaan. Yltäkylläisesti sovitettua, dramaattista ja teatraalisuuteen taipuvaista popmusiikkia.
Edellisten albumien ilmestyessä olen kuunnellut niitä haltioituneena kerta toisensa jälkeen. Ja joka kerta on käynyt samoin: puoli vuotta myöhemmin en enää muista niiden olemassaoloa. Taitoa löytyy niin sävellys-, näkemys- kuin toteutuspuolellakin, joten suhteemme kariutunee tunnepuolen ongelmiin. Alkuihastuksen jälkeen ei jää riittävästi kestävää.
Sama kaava taitaa toistua taas, tosin Classicin kohdalla ihastuminen ei tunnu kantavan niinkään kauan. Ehkä odotin enemmän ja syvempää, tai ehkä Classicin aiempaa laajempi tyylikirjo hukkaa levyn persoonallisuuden. Ja mihin sitä rakastuisi ellei persoonaan? Lisäksi Classicilla häiritsee aiempaa pirteämpi – pahimmillaan musikaalilta kuulostava – fiilis, ja tiedättehän kuinka paljon helpompi on rypeä melankoliassa kuin hypellä riemusta. Ainakin mitä musiikkiin tulee.
Klassikosta ei siis ole kyse, eikä etenkään To Surviven (2008) tasolle ylletä. Siitä huolimatta myös Classicilla Joan As Police Woman asettuu ongelmitta kunnianhimoisimpien ja omaperäisimpien nykyartistien joukkoon – niin paljon tälläkin levyllä riittää ihasteltavaa.
Classicin seurassa viihtyy, mutta se saa myös aavistuksen kyllästyneenä vilkuilemaan muihin pöytiin.
Soundi pirautti Joan Wasserille puhelimella.
Moi Joan! Vaatii pokkaa nimetä albuminsa klassikoksi.
– Totta, mutta otapa huomioon, että minulla on jo täysin naurettava taiteilijanimi. Classic oli ensin vain biisin nimi, ja siinä laulussa sanalla tarkoitetaan sitä, kuinka ihminen voi näyttää tosi klassiselta, siis tosi hyvältä.
– Albumin nimeksi minulla oli monia vaihtoehtoja, mutta pidän tästä. Onhan siinä tietenkin myös paljon huumoria mukana. Mutta samaan aikaan minä olen erittäin kiinnostunut luomaan klassikkobiisejä, sellaisia jotka pysyvät mukana pitkän aikaa. Sellaiseen minä pyrin.
Classicilla kaikuu vahvana vanha soul ja hyväntuulisen nimibiisin kohdalla jopa doo-wop. Miksi päätit tällä kertaa suunnata aiempaa kauemmas menneisyyteen?
– Ei se ollut mikään tietoinen tavoite, se tapahtui luontevasti. Olen tietenkin kuunnellut paljon Motownia ja muuta soulia, ja rakastan sitä, mutta levyä tehdessäni en juurikaan kuuntele mitään musiikkia.
– Halusin saada talteen bändin soundin raakana ja siistimättömänä. Albumia äänitettiin monissa sessioissa ympäri New Yorkia studioissa ja treenikämpillä.
Mikä albumin lauluista oli hankalinta saada onnistumaan?
– Ehdottomasti New Years Day, enkä edes tiedä miksi, sillä siinä on hyvin vähän raitoja. Sävelsin sen pianolla, mutta en halunnut sellaista versiota levylle. Siirsin sen kitaralle ja otin pianon pois, ja se muutti tunnelmaa radikaalisti. Tein myös rumpuraidan, jossa on hyvin erikoinen rytmi. Se laulu ei syntynyt helposti, mutta samalla se on yksi suosikkejani.
Ihailetko ketään niin paljon, että heidän musiikkiaan kuullessasi haluat heittää pyyhkeen kehään ja luovuttaa?
– Ihailen loputtoman paljon etenkin Stevie Wonderia sekä vaikkapa Outkastia, Neil Youngia, Nina Simonea ja Public Enemyä.
– Aiemmin ja nuorempana ajattelin useinkin juuri noin. Olin jo opetellut hallitsemaan viulun soiton, ja sitten aloin opetella pianoa ja kitaraa. Se oli turhauttavaa ja valtavan työlästä, puhumattakaan laulamisesta. Se tuntui aluksi todella pelottavalta. Mutta tässä ollaan!
Teksti: MIKKO MERILÄINEN
