Tämä Armenian diasporasta noussut poppoo luetaan jostain syystä kuuluvaksi nu metal -epägenreen. Syytä tähän on vaikea ymmärtää. Todennäköisesti suurin motivoiva voima on henkinen laiskuus. Vaikka metalli-genrellä on taipumuksia luupäiseen konservatisimiin, niin kyllä siihen silti saa mahtumaan tämänkin bändin ilman typerää etuliitettä.
System Of A Downin uusi albumi on luonnollista jatkoa noin puoli vuotta sitten julkaistulle Mezmerize-levylle. Kahdesta noin puolen tunnin rykäyksestä saa niputettua musiikillisesti, konseptuaalisesti ja fyysisesti yhden tuplalevyn. Tämä temppu vaikeuttaa arviointia sikäli, että Hypnotize on parempi levy kumppaninsa kera.
Itsenäisenä teoksena uutuudella on kaksi potentiaalista Akilleen kantapäätä: Vicinity Of Obscenity ja She’s Like Heroin. Edellisen pystyy vielä käsittelemään jonkinlaisena zappaismina, mutta jälkimmäinen on yksinkertaisesti rasittava biisi ja sisältää yhden vuoden häiritsevimmistä lauluosuuksista. Joku varmasti jaksaa valittaa myös Lonely Dayn surkeasta kieliopista, mutta rocklyyrikoille sallittakoon ns. taiteellinen vapaus tässäkin tapauksessa. Samalla lailla edellinenkin levy kompasteli niihin lopun Hollywood-aiheisiin kappaleisiin tultaessa.
Yhtenäisenä yli 70 minuutin kokonaisuutena Mezmerize/Hypnotize-paketin folkmetalpaahto riittää ohittamaan mainitut töyssyt kuin sarjan nimismiehen kiharoita, mutta yksittäisillä levyillä ne tahtovat hiukan kaivella. Yhdessä levyt ovat kuin raskaampi versio Captain Beefheartin Trout Mask Replicasta. Sen verran mittava määrä informaatiota syljetään kuulijan korville tämän kokonaisuuden puitteissa.
Hypnotizesta ei edellämainittuja kämmähdyksiä lukuunottamatta paljoa valittamista löydy. Daron Malakian on yhä loistava ja omintakeinen kitaristi ja säveltäjä. Levy on täynnä toinen toistaan hienompia laulumelodioita, joita ammennetaan lavealta kulttuurikaistalta, musiikkiteatterista hc-punkkiin. Kitarapuolella löytyy uskomattoman hienolla ja ilmavan puhtaalla soundilla soitettuja, armenialaiseen kansanperinteeseen nojallaan olevia koristeita.
Koko bändi, tai kuka mitäkin studiossa soittakaan, paahtaa antaumuksellisesti ja inspiroituneesti. Ainoa mitä kokonaissoundissa jää kaipaamaan on Serj Tankianin ääni. Tätä dramaattista instrumenttia käytettiin enemmän ja paremmin Toxicityn (2001) aikoihin.
Se, että tällaista musiikkia voi tehdä menestyksellisesti antaa toivoa kaupallisen länsimaisen musiikkikulttuurin suhteen. Se on välillä ollut aika vähissä.