Apparatus | Kulti, vanhensin kitarani!

Apparatus-sarjassa tehdään poimintoja musiikkiteknologian kiehtovasta historiasta. Osa 4/19.
18.2.2019 11:22
Vintage-instrumentit ovat monelle muusikolle tuttu juttu, mutta relikoidut, tarkoituksella kuluneen näköisiksi valmistetut kitarat ovat myös kasvattamassa suosiotaan. Niissä elämän ja soiton jäljet on tehty keinotekoisesti.

Muusikot rakastavat instrumenttejaan kuin lähimmäisiään. Kitaristeilla (ja basisteilla) on kamahifistelyssä omat luontaisetunsa, sillä onhan kitara niin viekoittelevan näköinen soitin. Kitaraa on verrattu naisen ruumiinmuotoihin, fallokseen, aseeseen sekä muihin seksuaalisesti ja psykologisesti virittyneisiin asioihin. Kaikki ovat kuulleet tarinoita muusikoista, jotka nukkuvat kitaransa kanssa.

Kitaraan ladatut moninaiset merkitykset on osattu hyödyntää markkinoinnissa. Kitara on vapauden symboli ja väline matkalla tähteyteen. Kitaran avulla on protestoitu ja aiheutettu mellakoita. Sähkökitara on rockin ehto, ja sen säröinen soundi pisimpään muuttumattomana säilynyt rockin peruselementti.

Nykyisessä kitaralaitemainonnassa yksi perusteema on vanhan ja uuden, vintagen ja modernin yhteen törmääminen. Kitaramaailma on konservatiivista ja bränditietoista, ja tietyt soitinmallit – kuten Fender Stratocaster tai Gibson Les Paul – pysyvät vuodesta toiseen suosituimpina malleina. Varsin usein uutta teknologiaa paketoidaan myös vanhanaikaisiin kuoriin. Viimeistä huutoa olevat bluetooth-kaiuttimet muotoillaan näyttämään 50-luvun design-esineiltä. Toisinaan fiilistelyssä mennään jo koomisuuteen asti. Joku keksi suunnitella jopa Applen Garageband-ohjelmistoon graafiset puupaneelit. Historian havinan voi melkein kuulla.

Rockin historismi ilmenee selkeimmin erilaisissa vintage-tyyleissä. Vintage-ajattelun mukaan paras musiikki (ja myös parhaat soittimet) tehtiin 1950- ja 1960-luvuilla, rockin syntyaikoina. Sen jälkeen on menty kehityksessä vain taaksepäin. Vintage-ihmiset ihailevat vanhaa kunnon tyyliä ja soundia, ja yleensä siihen liitetään ajatus alkuperäisyydestä ja aitoudesta. Alkuperäisyys voi merkitä esimerkiksi rockin alkuvoimaisuutta, mutta yleisemmin se merkitsee kliseistä ja konservatiivista fiftari-elvistelyä, jolle kaikki moderni on vierasta.

Vintage on iso bisnes. Vintage-laitteet sekä uusvanhat retrosoittimet hallitsevat kitaramarkkinoita ja ovat yleensä niitä kaikkein halutuimpia ja kalleimpia. Eikä siinä mitään. Harvinaisuudet ja laatu maksavat, mutta sen sijaan on kyseenalaista maksaa ekstraa ”melkein aidosta 50-luvun fibasta”, saati kitaraan tehdyistä koloista ja kulumisen jäljistä.

Eräs hassuimmista vintage-fetisismin muodoista on relikoidut kitarat, jotka ovat nykyään kovaa valuuttaa soitinmarkkinoilla. Suurimmat kitaravalmistajat Fenderin johdolla ovat lanseeranneet ”historiallisia” versioita klassikkomalleistaan. Relikointi on tavaroiden tuunausta, jolla on selkeä funktio: tarkoitus saada soitin näyttämään aidosti vanhalta. Tässä kohtaa vintage ja relikoiminen myös eroavat. Vintage-ajattelussa vanha tavara on yleensä pidettävä ennallaan tai saatettava alkuperäiseen loistoonsa entisöinnin keinoin. Relikoiminen on taas entisöimisen vastakohta. Tuote valmistetaan (massatuotantona) siten, että se näyttäisi jo ostettaessa vanhalta ja kuluneelta.

Relikoinnilla soittimelle pyritään luomaan tarina ja elinkaari. Relikoitu soitin ilmaisee, että soitin on ollut mukana monessa ”legendaarisessa tilanteessa”. Sen kanssa on kierretty maailmaa ja koettu paljon. Relikoitu kitara on kuin resuiset farkut, joiden kankaan repeytymisen syyt ovat tärkeä osa henkilökohtaista elämäntarinaa. Relikoidulle kitaralle jokainen voi keksiä itse haluamansa historian.

Valmiiden relic-kitaroiden ohella tuunaajille myydään vanhennettuja kitaran osia. Puisen rungon rankaisu on vain mielikuvituksesta kiinni. Aina relikointi ei mene kuitenkaan putkeen. Soitinkirpputoreilla törmää välillä itserelikoituihin soittimiin, joissa vanhennus on lähtenyt pahasti lapasesta. Kalliita ja kauniita soittimia on relikoitu homeisiksi ja soittokelvottomiksi ritsoiksi.

Relikointi osoittaa omalla hellyttävällä tavallaan sen, kuinka kitaravalmistajat ja -harrastajat hakevat innoituksena mieluummin rockin (kuvitellusta) historiasta kuin tulevaisuudesta. Tehtaalla soittimiin jyrsityt kolot ovat kuin arpia eletystä elämästä ja pitkäaikaisesta uskollisuudesta ”valitun” soittimen kanssa. Jos musiikki ei itsessään onnistu elämän draamaa tavoittamaan, niin ainahan tunnelmaa voi etsiä vaikka soittopeleistään.

Teksti: Sami Nissinen
Julkaistu Soundissa 7/2017

Lisää Apparatus-juttuja löydät täältä.

Lisää luettavaa