Arvio: Oasis-dokumentti on ohut mutta viihdyttävä fanituote

Supersonic esitetään Suomessa vielä ensi tiistaina.

Knebworth 1996. Oasis-manian huipentuma.
Scanbox

Supersonicista pitäminen kulkenee käsi kädessä oman Oasis-faniuden asteen kanssa, eikä yllättävänkin nopeasti kuluva kaksituntinen yritäkään olla muuta kuin fanidokumentti. Sen fokus on vain ja ainoastaan bändissä sekä sen viihdyttävästi eripuraisissa veljeksissä. Ote on enimmäkseen niin pinnallinen, että Liamin ja Noelin väkivaltaista isää käsittelevä osuus tuntuu kontekstissaan irralliselta.

Dokumentin ajanjakso on lyhyitä lapsuustakaumia lukuunottamatta alle viisi vuotta, Oasisin alkuvaiheista massahysterian kliimaksiksi osoittautuneisiin Knebworthin keikkoihin 250 000-päiselle yleisölle (1996). Käsittelemättä jäävät siis epäonnistuneet pitkäsoitot ja väistämätön, mutta yllättävänkin pitkään viivytetty hajoaminen. On mahdotonta välttyä spekulaatiolta, että elokuva olisi tehty alustamaan bändin reunionia (herra meitä siltä varjelkoon).

oasis-supersonic-8-web

Noilla ehdoilla ja noissa kapeissa puitteissaan Supersonic toimii hyvin. Se herättää uinuneen rakkauden Noelin parhaimmillaan erinomaisia lauluja kohtaan ja saa aikaan tunteen, etteivät veljesten loppumattomat retostelut maailman parhaasta rockbändistä olleet vailla pohjaa. Viihdearvoa todellakin piisaa: on tappeluja, kiukutteluja, huumoria, huumesekoiluja ja muuten vain epätodellisia hetkiä.

Bändin epätoivoisten alkuvaiheiden ja nopeasti kumuloituvan jättisuosion välinen kontrasti rakennetaan dramaattiseksi, ja Oasisin menestys saadaan näyttämään herkullisesti lahjakkuuden, osaavien apuvoimien ja silkan tuurin summana.

Jos Supersonic haluaisi olla laajemmin kiinnostava dokumentti, olisi sen täytynyt laajentaa näkökulmaa bändiä ympäröivään todellisuuteen. Koko dokumentissa ei edes mainita Oasis-hysteriaan elimellisesti liittynyttä pahinta kilpakumppania Bluria, saati käsitellä yhtään laajemmin yhteiskunnan tilaa tai kulttuuriympäristöä. Myöskään bändin tarinasta tai etenkään sen pääkaksikosta elokuva ei paljasta uusia puolia, vaan se pitkälti toisintaa värikkäiden mediahaastattelujen myötä muodostunutta mielikuvaa.

oasis-supersonic-9-web

Haastateltavien määrä on suhteellisen pieni, mutta arkistomateriaalia on kaivettu jokaisen kannon alta. Editoiminen nousee elokuvassa lähes pääosaan – valitettavastikin, sillä joka toisen sanan tårta på tårta -kuvittaminen mukanokkelilla arkistokuvilla tai kämäisillä animaatioilla turruttaa hyvin nopeasti. Se tulee näyttämään muutaman vuoden päästä koomiselta.

Dokumentteja yleensä rasittavan loputtoman puhuvat päät -tyylin vastapainona Supersonicissa ei nähdä lainkaan kuvaa haastattelutilanteista, vaan ääniraita on aina kuvitettu jotenkin muuten. Siitä periaatteesta olisi voinut vähän tinkiä. 20 vuotta vanhentuneiden rocktähtien kasvojen näkeminen olisi toivottavasti tuonut heidän sanomisiinsakin enemmän syvyyttä.

Oasis: Supersonic (Ohj. Matt Whitecross)

Toiset ja näillä näkymin viimeiset näytökset esitetään Finnkinon teattereissa Helsingissä, Vantaalla, Tampereella ja Turussa tiistaina 18.10.