Maria Jyrkäs, Mr. Lordi
Lordiary
Tammi
Tomi Putaansuu on tinkimätön auteur. Hänen tekemisen innollaan luultavasti lämmittäisi suomalaisten kodit myös tulevana talvena. Lordi on uskomattoman intohimoisesti rakennettu fantasiamaailma muuttuvine kuvastoineen, sarjakuvineen ja elokuvineen.
Se, että Mr. Lordille (nimi, jota Putaansuusta kirjassa käytetään) annetaan perinteikäs kustantamo ja sivuja (832) enemmän kuin Mikko Alatalolle (542) tai Vesa-Matti Loirille (719), on kohtuutonta mutta spektaakkeliin sopivaa. Lordiin yhä luotetaan, näin päättelen.
Lordiary on vetoavasti kirjoitettu, mutta fokusoi detaljeihin tuskallisen paljon. Alussa ovat Kiss, Wasp ja mielikuvitusbändit, huono koulumenestys ja pakkomielle omaan visioon. Niin on ollut muillakin, ja asiat käsiteltiin jo Jussi Ahlrothin Mie oon Lordi -opuksessa. Get Heavyyn pääseminen kestää sata sivua.
Möhkälettä määrittävät suorapuheisuus ja vakavamielinen työnarkomania; tuttuja jo Monsterimies-dokumentista. On silti raikasta, kun Mr. Lordi ruotii Euroviisujen tuomaa nousua ja laskua. Ymmärrän vitutusta: ensin kansa palvoo hevibändiä kuin kultaleijonia, mutta viimeistään Dark Floors -floppielokuvaan tullessa pitää menoa ihan pellenä.
Siksi Lordi on niche-bändi. Sen touhu on päivänselvää asiaharrastajille. Segmentti pitänee bändin vastaisuudessakin hengissä.
Toki rock’n’roll-tarinaan kuuluu olennaisesti myös tragikomiikka: bändi lyöttäytyy Kiss-manageri Bill Aucoinin seuraan, mikä johtaa taloudellisesti katastrofaalisiin jenkkikiertueisiin ja -diileihin. Hinta sille, että rovaniemeläinen julli pääsee hengaamaan idoliensa kanssa Gene Simmonsista, Ozzysta ja Alice Cooperista lähtien.
Lordin tarina on ilman muuta kummallinen ja kertomisen arvoinen. Jos Mr. Lordi aikoo painaa yhtä pitkään kuin idolinsa, on vuonna 2042 odotettavissa toiset 800 sivua.
Teksti: Mikael Mattila