”Vähänkö jätkä näytti coolilta tummassa Beatle-tukassaan” – Muistokirjoitus Jim Pembrokelle

Jim Pembroke viimeiseksi jääneen soololevynsä kansikuvassa.

Soundin toimittaja Jussi Niemi muistelee 8.10. 75-vuotiaana edesmennyttä Jim Pembrokea ja nostaa esiin kaksi mestariteosta miehen soolotuotannosta.

Yksi suomalaisen rockin suurista kivijaloista on poistunut. Karmii ajatellakaan, mitä vaille olisimme jääneet, jos Jim Pembroke silloin onnellisesti kohtalokkaana vappuna 1965 ei olisi tullut Suomeen. Yhtä hyvinhän hän olisi voinut ihastua muunmaalaiseen tyttöön kuin suomalaiseen ja muuttaa tämän perässä vaikka minne.

Näin muuten Jimin silloin heti tuoreeltaan, kun hän kävi ensimmäisen bändinsä The Pemsin kanssa esiintymässä Ohimennen-tv-ohjelmassa. Se kuvattiin Tampereella elokuvateatteri Pirkassa, joka sijaitsi meikäläisen kotipihassa. Vähänkö jätkä näytti 15-vuotiaan silmissä coolilta tummassa Beatle-tukassaan ja -buutseissaan sekä piukassa puvussa!

Oma suosikkini Pembroken tuotannosta voisi hyvin olla useampikin Wigwamin albumi, mutta nimeän kuitenkin suosikkini hänen soolotuotannostaan, jota tunnetaan emobändiä huonommin. Näistä mestariteoksista en pysty valitsemaan vain toista.

Jotain hienoa symboliikkaa kätkeytyy siihenkin, että ensimmäinen suosikkini, Hot Thumbs O’Riley -nimellä julkaistu Wicked Ivory (1972, taustalla lähes koko alkuperäinen Wigwam), käynnisti Jimin soolouran ja toinen, If The Rain Comes (2014) päätti sen ja jäi ylipäätään hänen viimeiseksi levykseen. Se kertoo paljon hänen tasostaan musiikintekijänä.

Wicked Ivory on ihan oma lukunsa suomalaisessa tai oikeastaan missä tahansa rockissa. Pesee esimerkiksi jotkin Zappan kokeilut periaatteessa samalla saralla. Tanakasti hillitön, mutta vaivattomasti koossa pysyvä konseptialbumi on tajunnan räjäyttävä ja tolkuttoman hauska viritys, jonka aarteisiin sisältyy esimerkiksi Wigujen live-ässäksi muodostunut Grass For Blades. Veret seisauttava biisi millä mittareilla hyvänsä! (Katso upea livetaltiointi jutun lopusta.)

Tällä kuvitellussa (ilmeisesti Syvän Etelän) pienessä maaseutuklubissa tapahtuvalla albumilla Jim vetää useita eri rooleja: hän on klubin spiikkeri, mutta myös kaikki esiintyjät. Mielikuvituksen lento ja erilaisilla aksenteilla puhuvien hahmojen toteutuksen vaivattomuus mykistää. Ihmettelen suuresti, ettei levyä ole vielä esitelty Mojossa tai Uncutissa ”kadonneena aarteena”, mutta lyön viimeiset roponi vetoa, että se vielä tapahtuu.

If The Rain Comes puolestaan on ”normaali” albumi, tai ainakin niin normaali kuin Jimistä irtosi. Järjettömän moni-ilmeinen paletti todisti taas kerran Pembroken verbaalisen nerokkuuden kiistattomasti. Vakavat ajatukset sekoittuvat siinä surrealismiin kuulijaa haastavalla tavalla, mutta se haaste kannattaa todellakin ottaa vastaan.

Jos Jimin laulussa on lempeydessään sydämeenkäyvää humaaniutta ja myötätuntoa, niin huikea bändi (Pedro Hietanen, Jukka Orma, Uffe Krokfors ja Mika Kallio) tarjoaa sille loisteliaan vastakappaleen ja Otto Donnerin  torvi/jousisovitukset koristavat herkullisen kakun laittamattomasti. Viiden tähden meininkiä kaikin puolin! Jimin kuin ohimennen hellästi lausumat sanat levyn lopuksi jäävät todella hienoiksi hyvästeiksi meille: ”Good Luck, I Hope You Make It.”

Teksti: Jussi Niemi