Usko, toivo ja kuolema on haastattelukirja. Se on pitkä, syvällinen keskustelu, joka pinnalta katsoen pyörii Ghosteen– ja Carnage-albumien (2019 ja 2021) ympärillä mutta laajenee niistä joka suuntiin. Sikiävä keskustelu on monin paikoin surullinen, mutta silti optimistinen ja usein hauskakin.
Toimittaja Séan O’Hagan on Caven ystävä ja siksi pääsee (ja uskaltaa mennä) lähelle kohdettaan: hän antaa tarvittaessa tilaa, mutta ei epäröi palata aiheeseen toisena hetkenä. Ja vielä uudelleenkin, jos se sitä vaatii. Metodi tekee kirjasta usein toisteisen – esimerkiksi Caven suhdetta uskontoon puidaan moneen otteeseen, joka kerta hieman laajentaen – mutta sen myötä Cave tulee puhuneeksi ehkä enemmän kuin alun perin aikoikaan.
Keskustelut keskittyvät viimeiseen seitsemään vuoteen, siis Caven pojan Arthurin kuoleman jälkeiseen aikaan. Cave kuvailee suorasanaisesti hänen ja vaimonsa kokemaa kaiken peittävää surua sekä kuoleman hetkellä että vuosina sen jälkeen. Se on musertavaa luettavaa. Mutta hän kertoo myös hyvin avoimesti niistä hyvistä puolista, joita tragedia on hänen elämäänsä tuonut.
Cave tuntuu olevan vilpittömän kiitollinen siitä, miten Arthur on kasvattanut häntä poismenonsa jälkeenkin.
Menneisyydestään Cave ei selvästikään kovin mielellään keskustele, mutta O’Hagan saa kaivettua punnittuja ajatuksia muun muassa heroiiniaddiktiosta sekä Blixa Bargeldin ja Mick Harveyn eroamisesta Bad Seedsistä.
Jutustelut kiertävät kehää ja jumittuvat välillä pitkiksi aikaa vähemmän kiinnostaviin aiheisiin, mutta toisaalta se luo aidon keskustelun tunnun. Erityisen mieluusti – lukijan kannalta vähän liiankin kanssa – Cave puhuu keramiikkaharrastuksestaan.
Usko, toivo ja kuolema on intiimiydessään ja avoimuudessaan hurja lukukokemus. Vielä kamalampaa kaikesta tästä tekee, että kirjan haastattelujen jälkeen Caven toinenkin poika Jethro kuoli.
Mikko Meriläinen
NICK CAVE, SÉAN O’HAGAN: USKO, TOIVO JA KUOLEMA
LIKE