Meikäläinen raskas rock on ollut kuumaa valuuttaa maailmalla vuosituhanteen taitteesta lähtien. On korkea aika pohtia, miten tilanne säilyisi vähintään ennallaan. Mikään ”suomalaisen metallin käsikirja liftareille” tämä artikkeli ei silti pyri olemaan – saati oikopolkuja onneen viitoittava tiekartta. Mutta kun pitkään alalla toimineet huippuosaajat kertovat näkemyksiään, kannattaa ehkä ennemmin kiinnittää huomiota kuin ei.

Suomalaisen raskaan rockin aluskasvillisuus rehottaa kuin heinittynyt pellonkaistale. Metallin osalta sen voidaan todeta kukoistavan suorastaan hävyttömän hyvin. Rikkaan tyylikirjon seassa kuhisee seurattavaa vakavasta ja teknisestä deathmetallista jylhän doom-hohteisen tunnelmoinnin ja murean grindcoren kautta rehvakkaisiin hardrock-kertosäkeisiin luottavaan kepeämpään popmetalliin. Pyrkiipä eräskin pumppu helpottaman genretyypittelyä itse keksimällään ”Classic Rock Of The 21st Century” -määreellä. 

Laadukkaiden haastajien kohdalla kriittinen massa on jo saavutettu. Niinpä jokaiselle Children Of Bodomille, Nightwishille, HIMille ja Stratovariukselle on tarjolla manttelinperijöitä jonoksi asti, eivätkä meikäläisen metallin tekijöiden kekseliäisyyden tai luovuuden rajat näy vieläkään löytyneen.

Pinnan alla kuplii ja skeneen vaikuttavat omalla panoksellaan esimerkiksi Airhead, Amoral, Callisto, Candy Cane, Dead Shape Figure, Diablo, Godsplague, Hateform, Lovex, Medeia, The Nibiruan, Omnium Gatherum, Profane Omen, Rotten Sound ja Swallow The Sun.

Jotkin näistä viidestätoista ykkös- ja kakkosodivarin orkestereista väijyvät edelleen demoasteella, jotkin ovat jo julkaisseet levyn tai useampia joko omillaan tai ulkopuolisten toimijoiden tuella. Suuri osa on silti vielä jäänyt vaille merkittävää huomiota omimman piirin ulkopuolella. Marginaalissa toimintaan ajaa siis toistaiseksi pakko, ei vapaa valinta.

Ala on maailmalla menestyneiden yhtyeidemme esimerkin tähden ja vuosi vuodelta vilkastuvan ruohonjuuritason toiminnan ansiosta nykyään erittäin kilpailtu. Silti osaavimmat tai onnekkaimmat bändeistä erottuvat aina muista. Ja ennemmin tai myöhemmin ne tullaan tuuppaamaan siihen liukumäkeen, joka kaiken osuessa kohdalleen johtaa isompiin ympyröihin ja upouusille leikkikentille.

Kukaan ei voi väittää, etteikö Suomi olisi tänään koko maailman mittakaavassa yksi metallin supervalloista. Suunnannäyttäjän status säilyy kuitenkin vain laadukkaiden näyttöjen kautta. Ilman tason jatkuvaa tarkistamista ja ominaispiirteiden vaalimista vyörytys pysähtyy ja suomalaisen raskaan rockin globaalia voittokulkua suitsuttavat lööpit ja otsikot loppuvat lyhyeen.

Tilanteen tuntee hyvin itsenäinen tiedottaja Taija Holm. Hänen vuodesta 2006 luotsaamansa tamperelainen ProPromotion Oy on hoitanut Suomessa pitkään muun muassa The 69 Eyesin, Stratovariuksen, Diablon sekä Turisaksen pr-suhteita ja toteuttanut lisäksi  In Flamesin, Paradise Lostin, Arch Enemyn ja muiden ulkomaisten kärkimetallibändien meikäläistä markkinointia.

Kansainvälisten kontaktiensa myötä Taijalle on kehkeytynyt kattava näkemys siitä, mihin ulkomailla menestyneiden suomalaisen metallin tekijöiden suosio perustuu.

– Meikäläinen metalliosaaminen rakentuu paljolti erikoisosaamiseen ja massasta erottumiseen: on sekoitettu klassista laulua ja folkia metalliin ja osattu vetää oikealla tavalla överiksi muun muassa viemällä Helsingin vampyyrit Los Angelesiin ja koko Amerikkaan. Lovemetallin airut ei puolestaan pelännyt yhtyeensä uskottavuutensa puolesta vaikka maalailikin varsin romantisoitua mielikuvaa musiikistaan.

– Lisäksi menestynyt suomalainen metallimusiikki nojaa vahvaan musiikilliseen ammattitaitoon. Eräskin kitarasankarimme nousi lajityyppinsä korkeimmalle jalustalle ja komeilee nyt maailman ykkösmusiikkilehtien kansissa. Toisen yhtyeen laululintu on luritellut itsensä useiden kansakuntien sydämiin eikä mene enää kadulle Etelä-Amerikassa, jotta voi pitää henkensä. Suomalainen metalli henkilöityy pohjoisen kansaan, joka tekee enemmän kuin puhuu. Ja kun se tekee jotain, se tekee sen hyvin – loppuun saakka.

Sisällön ja tekijöiden tueksi Holm peräänkuuluttaa lisää osaavia taustavoimia ja sidosryhmiä. Etenkin managereita kaivataan hänen mielestään paljon tämänhetkistä enemmän. Bändien valmiudet ovat toista luokkaa kuin kymmenen vuotta sitten, mutta viennin ja markkinoinnin infrastruktuuri ei ole kasvanut läheskään samaa tahtia.

– Suomalaisen musiikin vientisotureita ei ole koskaan liikaa. Meillä toimii vain muutamia managereita ja kaikkien rosterit tuntuvat olevan hyvin täynnä. Ulkomaisia managereita on tarjolla, mutta heidänkin puheilleen on jonoa. Tänä päivänä keskitytään liikaa vain sisältöön.
Holmin ohjeet menestyksestä haaveilevalle ovatkin selkeät ja yksinkertaiset.

– Kannattaa satsata laatuun, erottumiseen ja oikeiden yhteistyökumppaneiden haalimiseen ja suhteiden vaalimiseen. Pitää muistaa verkostoitua ja yrittää olla herrasmies sille ärsyttävimmällekin tyypille festivaalin bäkkärillä. Sillä hän saattaa olla vaikka bändisi tulevan kansainvälisen levylafkan pomo. Ja koko ajan kannattaa pitää mielessä, että harva on kiivennyt korkeimmalle jalustalle yksin.

Onnistuneesta kansainvälistymisestä haaveillessa pitää luonnollisesti muistaa koostaa omia erityispiirteitä, sillä muovisia kopioita suurista suosikeista on tarjolla tarpeeksi muutenkin. Turhan nurkkakuntaiseksi tekemistä ei silti sovi päästää. Sillä jos skene menettää monimuotoisuutensa ja taantuu kovin sisäsiittoiseksi, tulokset voivat olla rumia ja epäkeskoja. Seksikkäästä mikrotrendistä on pettävän lyhyt askel hedelmättömään degeneraatioon.

Ongelmia syntyy heti kun kuviot käyvät niin ahtaiksi, että toiminta alkaa muistuttaa omaa häntäänsä jahtaavaa koiranpentua. Jos vaikutteita kupataan näköalattomasti vain muutamasta toisiaan lähellä olevasta osoitteesta, jäävät aidosti uudet hybridit ja ajatuksia tuulettavat heureka-hetket syntymättä. Tälläkin sektorilla luovuuden hetkellisesti ylikuumentama mylly on pienempi paha kuin ideaköyhyyden pakottama paikoilleen hyytyminen.

Liian hiottuun erikoistumiseen ja tukahtuneeseen genreajatteluun on törmätty viime aikoina kaikkialla, missä bändien demoja kuunnellaan pitkäjänteisesti. Ilmaa ja innovaatioita kaivataan, jotta piiri pieni pyörii eikä jämähdä sijoilleen.

Genre-sokeus on pantu merkille metalliin painottuvassa Sakara Recordsissakin. Toimitusjohtaja Tuomo Saikkosen korviin kantautuu kuukaudessa cd-demoina ja mp3-tiedostoina yhteensä yli 50 orkesterin hengentuotteet. Syvyyttä ja uskottavuutta miehen tekemiin ratkaisuihin ja arvioihin tuo tietenkin se, että Saikkonen on toiminut vuodesta 2000 lukien Mokoman kitaristina.

– Tuntematon bändi pääsee kynnyksen yli tai siis ikään kuin kiinnostuksen kakkosvaiheeseen kaikkein varmimmin olemalla jotenkin poikkeava. Joku otsikkotason kiinnostavuus jutussa pitää olla, Tuomo valottaa. – Toinen eteenpäin auttava tekijä on suositus. Jos joku luotettu henkilö on antanut artistista vinkin, se johtaa usein jatkotoimenpiteisiin. Eli verkostoitumisesta on hyötyä tälläkin alueella.

Saikkonen arvelee kuuntelevansa Sakaralle lähetetyistä demoista perustilanteessa kokonaan läpi noin kolmanneksen. Joskus määrä jää vähemmäksikin, koska yhtiöllä ei suinkaan ole koko ajan haku päällä.

Suomalainen metalliskene elää hänen mielestään juuri nyt taiteellisesti rauhallista ja ikään kuin kylläistä aikaa. Yksi sykli tuli hiljan täyteen, eikä se ole elinvoiman kannalta hyvä asia.

– Karua sanoa, mutta meikäläisessä metallissa mennään nyt aika konservatiivisissa tunnelmissa. Vähän päälle kolmikymppiset jätkät tekevät musaa vähän päälle kolmikymppisille jätkille. Ottaisin avosylin vastaan nuorista jannuista koostuvan porukan, joka näyttää keskisormea vallitseville rakenteille. Meille tulee juuri nyt paljon demoja, joiden saatteessa mainitaan esikuvina Mokoma sekä Stam1na ja mukana olevassa kuvassa bändillä on juuri oikeanlaiset kitarat ja maastohousut ja hikinauhat. Vähän väsyttävää.

– Haluaisin saada sekä musiikin kuluttajana että julkaisijana eteeni jotain raikasta ja räjäyttävää. Jotain mikä havahduttaa, erottuu massasta ja herättää kysymyksiä.

Levyfirmojen ja demoarvioita julkaisevien lehtien sekä nettisivustojen ohella skenen sisäisinä laaduntarkkailijoina toimivat keikka-, festari- ja muut tapahtumajärjestäjät.

Tämän sektorin aitiopaikalta kenttää seuraa muun muassa helsinkiläisen Tuska Open Airin artistikiinnityksistä Finnish Metal Eventsin nimissä vastaava promoottori Jouni Markkanen. Sakaran Saikkosen tavoin myös hänelle tuo painoarvoa soittajatausta: Markkanen aloitteli 1980-luvun puolivälissä Warmathin keulilla ja toimi sittemmin vuosina 1994–2000 Suburban Triben laulajana.

Jounin käsien kautta kulkee demoja yhtä paljon kuin alaan erikoistuneissa levy-yhtiöissä, ja lisäksi ajan tasalla pitävät Spotify ja ahkera keikoilla käyminen. Ainoa pomminvarma keino erottua joukosta on hänenkin mukaansa laadukkaan, kiinnostavan ja sopivasti omaperäisen musiikin tekeminen.

– Kannattaa myös laatia pitkän kaaren suunnitelmia ja ajatella ylipäätään isosti julkaisujen ja kiertueiden suunnittelussa. Vaikka kyseessä olisi avausbändin slotti jonkun isomman kiertueella, Markkanen neuvoo. – Nopeat voitot ovat metallialalla harvinaista herkkua. Useimmiten vain pitkäjännitteinen työ tuo tulosta, eikä maailmalla pärjää ilman sisäistä paloa ja uskoa omiin tekemisiin.

Markkanen muistuttaa vielä, etteivät toimivat taustajoukotkaan kykene ”vuolemaan huonosta materiaalista hopeaa, saati timattia”.

– Loistavan taideteoksen kanssa osaavalla taustajoukolla ei sen sijaan yleensä ole ongelmaa saattaa projektia maaliin.

Pitkän jänteen ajattelusta on kokeneen promoottorin mukaan apua myös heikommilla hetkillä.

– Yleensä artistin uralle mahtuu suosion suhteen niin ylä- kuin alamäkiäkin. Kannattaa pysähtyä välillä tutkimaan viimeisimpiä saavutuksia. Erityisen tärkeää tällainen tarkkailu on matalasuhdanteiden aikoina ja varsinkin, jos aikeena on muuttaa olemassa olevia rakenteita. Joskus levy-yhtiön tai managementin vaihto on paikallaan, joskus se on syöksykierteen alku.

Suomalaisen raskaan rockin menestystarinan ylläpidosta ja metallisaagan mahdollisista jatko-osista ovat toistaiseksi päässeet esittämään arvionsa ja näkemyksensä kaupalliset tahot. Puheenvuoron on käyttänyt yksi tiedottaja, yksi levy-yhtiöihminen ja yksi keikkajärjestäjä. Lonkalta ammuttu analyysi kommenteista todistaa, että alalla riittää solidaarisuutta siinä missä bisnesvainuakin: ainakin tähän artikkeliin haastatellut taustavoimat ovat valmiita ja usein innokkaitakin tekemään vaikka vähän ekstratyötä meikäläisen metallin eteen, kunhan sisältöasiat vain ensin pidetään kunnossa. Ekosysteemi on siis terveellä pohjalla.

Tilanne vaikuttaa samanlaiselta kuin millä tahansa luovan työn hedelmiä poimivalla ja jalostavalla toimialalla. ”Tuokaa minulle uusi Mika Waltari, niin kyllä minä sitä myyn”, uhottiin legendan mukaan yhdessäkin kirja-alan palaverissa aikoinaan markkinoinnin suunnalta kustannuspuolen pöytään.

Entä miltä näyttää suomalaisen metallin tulevaisuus, kun sitä katselee ytimestä käsin? Onko lähivuosille luvassa tiedotettavaa, levyinä julkaistavaa, lavoille vietävää ja ylipäätään kuhistavaa sekä markkinoitavaa?

Sisältökysymystä asettuu pohtimaan tamperelainen metallimuusikko, jolla on kokemusta paristakin yhtyeestä ja instrumentista. 28-vuotias Janne Putkisaari on levyttänyt sekä Medeian että Pofonyn nimissä ja kitaran sekä rumpujen soiton ohella koulinut itsestään oman toimen ohessa pätevän äänittäjän ja tuottajan.

Hänen kiireistään ja toisaalta omistautumisestaan kertoo hyvin se, että halu keskittyä Medeiaan johti osaltaan Pofonyn toiminnan lopettamiseen kuluvan vuoden keväällä. Lupaavan deathmetalliretkueen testamentiksi jäi tyylikäs kakkosalbumi Crooked Stem, joka julkaistiin edeltäjänsä Cure of Another Kindin tavoin netissä ilmaiseksi.

Nyt Jannella riittää kunnolla aikaa keskittyä ulkomaillekin koko ajan tähyävään Medeiaan, ja hän aikoo ottaa tilanteesta kaiken irti. Mutta mitä hänen mielestään tulee tehdä, jotta suomalaisen metallin maine maailmalla säilyisi vähintään ennallaan? Onko suosio lopulta kiinni kaikessa rockissa olennaisen biisinteko-osaamisen vaalimisesta ja metallissa perinteisesti korostuneen soittotaidon jatkuvasta hiomisesta? Ei välttämättä, Putkisaari arvelee. Hän toteaa nykyään olevan liikkeellä jokusia bändejä, jotka on nostettu asemaansa pääosin markkinakoneiston muskelilla. Yhtä ratkaisevaa asiaa miehen mukaan ei kuitenkaan voi feikata.

– Sellainen simppeli juttu kuin rehellisyys on hyvä ase. Se välittyy aina. Mutta toki soitannollinen osaaminenkin pitää olla hallussa. Metalli on niin vahvasti livemusaa ja yleisö yleensä sen verran asiantuntevaa, että oikeat bändit ja jonkun yhden tyypin kyhäämät projektit erottuvat lavalla helposti toisistaan.

Leimallisen suomalaista metallisoundia ei Putkisaaren mukaan ole olemassakaan, vaikka joku varmasti toivoisi sellaisenkin reseptin löytävänsä. Toinen on tilanne länsinaapurissa.

– Ruotsalaisista bändeistä kuulee kummallisesti heti, mistä ne tulevat. Ihan kuin siellä olisi takana joku akatemia hiomassa muotoasiat kuntoon.
Myös muuan omintakeinen, kuuma ja kehuttu norjalaisbändi  edustaa hänen mukaansa hyvin selvästi omaa maataan ja edeltäjiään.

– Kvelertak on kuin suora risteytys Turbonegrosta ja Satyriconista. Meillä ei vastaavaa ilmiötä ole muualla kuin Amorphiksen nurkilla. Muutamat sen suunnan uudet raskaammat bändit ovat selvästi ottaneet mallia Amorphikselta, Janne toteaa.

Suomen metallikuvioissa on hänen mielestään kehuttavaa myös erittäin hyvä yhteishenki. Rehtejä pelaaja-valmentajia löytyy kentältä useita.

– Tämä maa on niin pieni, että kaikilla pysyvät jalat sopivasti maassa ja kaveria autetaan auliisti. Hyvänä esimerkkinä toimii se, miten Children Of Bodom otti Diablon lämppäriksi Euroopan-rundilleen. Iso asia ja hieno ele. Tällaista toimintaa näkisi mielellään enemmänkin. Se on juuri oikeanlaista juniorityötä! Mistä puheen ollen, halpoja treenikämppiä ei ole koskaan liikaa. Bändissä soittaminen on nuorille tulevaisuudessa mahdotonta, jos he eivät käy töissä voidakseen maksaa treenipaikoista vapailla markkinoilla revittäviä hintoja.

Aiemmin käsitelty putkinäköisyys on tuttua nuorelle veteraanille. Turhan moni tuntuu seuraavan vain yhtä kapeata segmenttiä.

– Meillä ei tosin onneksi olla ihan yhtä ahtaita kuin esimerkiksi Jenkeissä. Sieltähän tuli vähän aika sitten kauheasti niitä bändejä, jotka olivat päättäneet kuin hampaat irvessä olla metalcorea. Ja ne olivatkin sitten todella metalcorea! Niitä pulpahteli kuin sieniä sateella.

Loppuun Janne Putkisaari nimeää kolme omasta mielestään kovaa tulevaisuuden suomalaista metallinimeä.

– Porista ponnistava Ocean Within on nuorten ja nälkäisten jäbien ryhmä. Keikkoja vaan paljon alle, niin kova tulee. Sitten Carnalation eli Seinäjoen hurjat. Kauhea kiire joka paikkaan ja hyvä festarikesä takana. Tyypithän saivat vielä kovan luokan tuottajankin, kun Tägtgrenin Peter tuli lasin toiselle puolelle studioon. Paree tulla hyvä. Ja kolmanneksi For The Imperium: ei ehkä enää niin kauhean nuoria poikia, mutta debyytti tuli juuri ulos ja toivottavasti muskelit nostavat bändin myös ulkomaille. Hyvä levy ja mahdollisuudet vaikka mihin.

AMORAL

Merkittävien miehistönvaihdosten kurimuksessa viime vuosina runneltu Amoral ottaa uusimmallaan kohtalon omiin käsiinsä. Helsinkiläisyhtye loikkaa Spinefarmin kelkasta ja julkaisee vitoslevynsä itse.

Amoral starttasi Helsingissä vuonna 1997. Kun kitaristi Ben Varonin, kitaristi Silver Otsin ja rumpali Juhana Karlssonin käsissä syntynyt bändi alkoi veistää omia death- ja thrashmetallin perinteitä jatkavia biisejään, muuttui toiminta sekä kunnianhimoisemmaksi että määrätietoisemmaksi. Ensidemo tuli valmiiksi toiminnan jatkuttua nelisen vuotta, ja albumikantaan joukkue siirtyi vuoden 2004 Wound Creationsin myötä. Tuolloin kokoonpanossa oli mukana myös Moonsorow’hun sittemmin keskittynyt basisti Ville Sorvali.

Amoraliin suhtauduttiin alusta lukien suotuisasti. Varonin ja kumppanien kohdalla nostettiin esiin Opethin sekä Morbid Angelin kaltaisia nimiä. Bändin myös nähtiin yhtäältä sovittavan saappaitaan koko lailla suruttomasti Children Of Bodomin jalanjälkiin, mutta toisaalta ”omaa” oli havaittavissa siinä määrin, että saldo pysyi plussalla. Debyyttiä suitsuttivat myös Kerrang! (neljä K:ta) ja Metal Hammer (9 tähteä).

Näillä sivuilla yhtyeen ytimeen iski Wound Creationsin arviossaan tarkkanäköisesti Antti Mattila. Kritiikki käynnistyi toukokuussa 2004 seuraavin sanoin: ”Kahden demon jälkeen levysopimuksen brittifirmalta napannut Amoral esittäytyy debyytillään melkoisena tekniikkahirmuna. Monimuotoiset biisit sylkevät kuitenkin sen verran kipinää, ettei savotassa sahailla omille jaloille.”

Amoralin varhaistaipaleella mukana oli todellakin vielä brittiläinen levy-yhtiö Rage Of Achilles, mutta jo kakkoslevy Decrowning ilmestyi kotimaisen Spinefarmin julkaisemana. Sama taho oli asialla, kun kolmas pitkäsoitto Reptile Ride julkaistiin kesällä 2007. Sen myötä orkesteri pääsi maistamaan myös isompaa suosiota, kun kiekko kohosi maamme virallisen albumilistan sijalle viisi.

Toistaiseksi rajuin mediamylläkkä oli kuitenkin luvassa vasta seuraavan pitkäsoiton myötä: Idols-kisan vuonna 2007 voittaneen Ari Koivusen kiinnittäminen laulusolistiksi nosti monien Amoral-fanien ja muidenkin musiikista kiinnostuneiden karvat pystyyn. Neloslevy Show Your Colors ilmestyi keväällä 2009 kohoten Suomen Top 40:ssä sijalle 19.

Studio-oloissa bändiä on kaitsenut alusta saakka Janne Saksa. Amoralin nokkamies kiittelee hämeenlinnalaistuottajan työintoa ja ammatillista osaamista.

– Jannen melodiantaju jaksaa hämmästyttää kerta toisensa jälkeen, 27-vuotias Ben Varon kehuu ja kertoo, ettei toista tuottajaa harkittu tälläkään kertaa.

– Olemme olleet aina enemmän kuin tyytyväisiä Jannen panokseen, enkä usko että studio-olosuhteita saa ainakaan minulle stressittömämmäksi kuin mitä ne hänen valvovan silmänsä alla ovat.

Miehistön puolella muutosta ja myllerrystä on saatu kokea senkin edestä. Tuorein kriisipalaverin paikka tuli alkuvuodesta 2010 Silver Otsin jättäessä Amoralin. Tilalle saatiin Apulannan, Damen ja Feile­din riveissä kunnostautunut Masi Hukari.

– Alkuun oli vaikea löytää positiivisia puolia siitä kun bändikaveri ja sävellyspartneri kymmenen vuoden ajalta ilmoittaa lähtevänsä yhtyeestä motivation puutteen takia, Varon valottaa. – Iskua pehmensi se, että ex-kitaristimme oli ollut henkisesti poissa jo parin vuoden ajan.

”Onnenpotku” on sana, jolla Ben kuvaa Masin löytymistä.

– Oikeastaan ainoa huono puoli kaverissa on se, että hän saa minut näyttämään huonolta villeine kitaralickeineen. Masi oli puolituttu, ja kun muistelin kuulleeni hänen olevan melkoisen kova kepittäjä, laitoin tekstaria. Hän oli alusta alkaen messissä juuri sellaisella innolla kun ryhmään kaipasimmekin. Ei mennyt montaakaan päivää huomata, että olemme sekä ajatusmaailman että soittamisen puolesta samalla sivulla. Hän oli tasan ainoa jota kokeilimme, eikä millään koeajalla tarvinnut alkaa pelleillä.

Myös bisnespuolella puhaltavat uudet tuulet: Beneath on levy, jonka myötä Amoralin ja Spinefarmin tiet erkanevat. Mitään draamaa Varon ei tilanteessa näe. Sopimus umpeutui ja sillä hyvä.

– Jatkosta kyllä keskusteltiin, mutta kun yhteisymmärrykseen ei päästy, oli parempi jatkaa eri teitä. Varsinkin tällaiselle kontrollifriikille on ollut kivaa pystyä vaikuttamaan joka ikiseen levyä koskevaan seikkaan. Ja toki myynneistä saatavat prosentit ovat eri luokkaa kuin normaalissa levydiilissä. Vaikka minulla ei kyllä ole enää mitään käsitystä siitä, mikä prosentti musiikkidiggareista ostaa fyysisiä levyjä, kuinka moni maksaa digitaalisista tiedostoista ja kuka odottaa saavansa levyt ilmaiseksi kuunteluun.

PROFANE OMEN

Kuin kaukopartiot jatkosodassa, on myös Profane Omen tottunut toimimaan sähäkästi vaativissakin oloissa. Osin tästä syystä lahtelalaisbändistä kaavaillaan yhtä Spinefarmin uusista keihäänkärjistä.

Profane Omen näki päivänvalon Myrskylässä vuonna 1999. Asialla olivat kitaristi Janne Tolonen, rumpali Sami Varjola ja lauaja Jules Näveri, joista ainoastaan viimeksi mainittu on enää mukana miesvahvuudessa. Näverin väkivahva ja taipuisa ulosanti onkin kuin jokin pitelemätön ja magneettinen luonnonvoima, jonka ympärille on tavallaan väkisin pitänytkin muodostua pitkäikäinen ja kiukkuinen metalliryhmä.

Lahdesta käsin operoiva bändi pusersi ensilevynsä lukuisten jäsenvaihdosten ja viiden demon sekä parin pikkujulkaisun jälkeen. Ville Sorvalin tuotannossa syntynyt Beaten into Submission ilmestyi syksyllä 2006 turkulaisen Dethrone Musicin kautta ja kohosi Suomen virallisen albumilistan sijalle 28.

Parempaa oli kuitenkin luvassa jo kakkoslevylle paitsi kaupallisesti, myös taiteellisesti. Maaliskuussa 2009 helsinkiläisen Metalheim Productionsin kautta kauppoihin saatettu Inherit the Void nousi Suomen Top 40:ssä yhdeksänneksi, ja kirvoitti näillä sivuilla Antti Mattilalta hyvin kiittävän arvion, joka kiteytti bändin poukkoilevan ja kurottelevan olemuksen autoritäärisellä näkemyksellä. Kritiikin avainajatukset kuuluivat seuraavasti:
”Kun ennen piti valita touhutako esimerkiksi thrashin vai deathin kimpussa, modernimmat yhtyeet paahtavat sitä mikä hyvältä tuntuu, ja varsin usein se hyvä näyttää olevan todella raskasta. Tämä asenne on tuonut nostetta koko metalligenrelle. Omia polkujaan kulkeva Profane Omen on yksi kovimmista porukoista tässä ryhmässä”.

Potentiaalisen uraputken pää aukeni Profane Omenille vihdoin kuluvan vuoden tammikuussa, kun Spinefarm ilmoitti napanneensa ryhmän siipensä suojaan. Samalla yhtiö otti hoitaakseen Mikko Herrasen, Ville Sorvalin ja Aksu Hantun tuottaman kolmoslevyn julkaisun. 30-vuotias Jules Näveri arvelee, etä Destroy! avaa bändille ensimmäisen todellisen mahdollisuuden kansainvälisen uran rakentamiseen.

– Spinen kautta toivottavasti saamme enemmän keikkoja ulkomaille. Joko jonkun lämppärinä tai itseksemme. Ja totta kai haaveissa siintää, että se 30:n keikan putki Euroopassa pitäisi päästä kokemaan.

Näveri arvelee yhtyeensä tiedostaneen aina poikkeuksellisen hyvin, missä kokoluokassa se painii.

– Ensi alkuun pitää höntsätä ja pyrkiä nousemaan ylemmäs. Sillä jos puhutaan leivän syrjässä pysymisestä heavyn soittamisella, niin Suomessa pitäisi tehdä vuodessa 50–60 keikkaa sellaisella sopparilla, että pätäkkää jää käteen tonnin verran per nuppi! Aika haastavaa.

Siinä missä yhtyeen kuin yhtyeen näkee herkästi heiluttavan markkinoinnin valttikorttina keikkojensa energialatausta, tämän viisikon kohdalla kyse ei ole tyhjästä pullistelusta.

Kaikki Profane Omenin livenä kokeneet tietävät, miten murskaavan myllytyksen Jules Näverin, kitaristi Williami Kurjen, kitaristi Antti Kokosen, basisti Antti Seroffin ja rumpali Samuli Mikkosen retkue saa aikaan olosuhteissa kuin olosuhteissa.

– Meidät voi heittää lauteille kenen kanssa tahansa, eikä takuulla mene kusi sukkaan. Se linja pitää, että meidän tulee  aina olla parempia kuin muiden, Näveri sanoo. – Olimme me sitten altavastaajan asemassa tai emme, pyrimme joka kerta soittamaan muut suohon. Ja useimmiten olemme siihen myös pystyneet! Kaikki kunnia vaan niille, joiden kanssa on vedelty. Hahahah!

Lavoilla tarvittavan iskukyvyn ohella Näverin mielestä Profane Omenin suurimmat vahvuudet ovat yhteissoitto ja kova treenimoraali. Toistaiseksi kaikki orkesterin jäsenet käyvät hänen Orimattilan aikaista lapsuudenystävänsä ja yhtyeen pääarkkitehtia Williami Kurkea lukuun ottamatta kuitenkin edelleen päivätöissä.

– Olemme tietyllä tavalla aika orjallinen bändi. Jätkät käyvät treenaamassa Lahdessa viisi kertaa viikossa ja minä Helsingistä käsin mahdollisuuksien mukaan, Jules kertoo. – Lisäksi käyn itsekseni rääkymässä kirjastojen äänieristetyissä kopeissa, mikä on oikein hyväksi todettu treenimetodi.

Kunnon haastajan tavoin laulaja vakuuttaa, että hänen yhtyeellään on edelleen nälkä.

– Ärsyttää katsella tiettyjä bändejä, jotka ovat tulleet niin kylläisiksi, että jaksavat hädin tuskin nousta lauteille. Tai tehdä uutta levyä, joka kohoaa listaykköseksi ihan jo siksi, että asema ja historia takaavat sen. No, sitten kun me olemme tuossa pisteessä, tulevat bändit kuten Cut To Fit, The Undivine, Ghoul Patrol ja BRHG räkyttämään, miten ”PO oli vitun kova bändi silloin Torven keikkojen aikoihin”.

Teksti: PETRI SILAS