On 22. elokuuta, ja Tampere-talolla pitää kiirettä. Kotoaan Kaliforniasta muutama päivä sitten saapuneella kitaristi-säveltäjä Steve Vailla on käynnissä mittava urakka. Iso konserttisali palvelee nyt äänitysstudiona, jossa on määrä saada talteen monta tuntia hänen omalaatuisella tavalla tarttuvan melodista mutta haastavaa musiikkiaan.
Projektin meikäläisenä ankkurina toimiva kapellimestari-kitaristi Jukka Iisakkila on työskennellyt Vain kanssa vuosia. Heidän tähtäimessään siintää viiden albumin sarja, ja edessä aukeaa vaativan hankkeen toinen vaihe. Pienemmän kokoluokan sessiot on jo hoidettu Hollannin Hilversumista käsin toimivan Metropole Orkestin kanssa. Sinfoniaorkesterin mittakaavaan kirjoitetut teokset toteuttaa Tampere Filharmonia, jota on laajennettu lyömäsoittimien osalta. Myöhemmin äänitteille lisätään Vain osuudet, bändi-instrumentit ja muita elementtejä.
– Olen aina rakastanut säveltämistä. Juuri siihen musiikin tekemisessä alun perin viehätyin, avaa vuonna 1960 syntynyt Vai motivaatiotaan. – Jouduin kuitenkin pitkään vain kuvittelemaan, miltä hahmottelemani kappaleet kuulostaisivat. Eihän rock-kitaristi saa orkestereita esittämään teoksiaan muuten kuin maksamalla kulut omasta pussistaan. Ja nehän ovat kaikkialla mittavat.
Tilanne muuttui 2005, kun hollantilainen tuottaja-toimittaja-muusikko Co de Kloet otti yhteyttä Vaihin. Alkoi prosessi, jonka myötä tämän ensimmäiset niin sanotun klassisen musiikin muotoon säveltämänsä kappaleet saatiin ihmisten ilmoille.
– Co oli järjestänyt Alankomaiden hallitukselta hankerahoituksen sarjalle konsertteja, jotka vietiin läpi Metropolen kanssa, Vai kertaa.
– Tallensimme osan esityksistä, ja pari vuotta myöhemmin julkaistiin albumi Sound Theories Vol. 1 & 2. Pöytälaatikkoni tyhjeni silloin orkesterimusiikista lähes kokonaan, mutta levy herätti kiinnostusta. Ensimmäisten kontaktien joukossa oli niin ikään hollantilainen Het Noord Nederlands Orkest. He tahtoivat esittää Sound Theoriesin musiikkia ja tilata minulta uuden sävellyksen. En ollutkaan tällä tekemiseni alueella enää täysin omavarainen.
Säveltäjäksi heittäytyminen ei tullut eikä tule vieläkään kyseeseen, sillä elämän realiteetit edellyttävät toiminnan osatekijöiden priorisointia. Ytimessä ovat instrumentaaliset rocklevyt, joiden myötä järjestettävät kiertueet ottavat aikansa – samoin kuin erilaiset määräaikaiset kollaboraatiot. Tammikuussa ilmestynyt Inviolate on Vain kymmenes studioalbumi.
– Koska säveltäminen vaatii poikkeuksellista keskittymistä, sitä varten täytyy varata tauottomia jaksoja. Eikä se käy helposti, jos kalenterista on jo blokattu pätkiä muille jutuille vuosia etukäteen, Vai pohtii. – Sound Theoriesin ilmestymisestä ehtikin kulua kauan ennen kuin taas laadin klasariteoksia.
Vain uutta orkesterimusiikkia esitettiin lopulta 2015 sekä Puolassa että USA:ssa. Silloinkin konsertit tallennettiin julkaisua silmällä pitäen.
– Olin äänityspäätöksen suhteen vähän epäileväinen, Vai myöntää. – Kappaleissa on siinä määrin informaatiota, että arvelin nauhoituksen onnistuvan vain studio-olosuhteissa. Eikä laatu lopulta tyydyttänytkään, sen enempää teknisesti kuin taiteellisesti. En voinut koostaa livetallenteista levyä, joten aloin pistää rahaa sivuun kunnon sessioita varten.
Tässä vaiheessa Vai oli jo tutustunut Jukka Iisakkilaan. Valkeakoskella 1976 syntynyt kitaristi, säveltäjä ja kapellimestari aloitti pianon sekä klassisten perkussioiden parissa ja soitti myös pelimannimusiikkia ennen kuin löysi isänsä levyhyllystä muun muassa varhaista Frank Zappaa ja kultakauden Genesistä.
– Ehkä suurimman vaikutuksen teki Steven debyyttilevy Flex-Able (1984), Iisakkila muistelee.
Legendaarisen Jorma Panulan opista kapellimestariksi 2005 valmistuneelta Iisakkilalta ilmestyi neljä vuotta sitten soololevy Clocks And Clouds, ja hän on työskennellyt laveasti yli genrerajojen. Kun Celtic Frostista parhaiten tunnetun Thomas Gabriel Fischerin avantgarde-metalliyhtye Triptykon jalkautti kunnianhimoisen Requiem-projektinsa kolmisen vuotta sitten, valittiin kumppaneiksi Iisakkila ja Metropole Orkest. Niin ikään Jukan puhelin soi, kun Vantaan Viihdeorkesteri valmistautui elokuussa esittämään ja äänittämään basisti-säveltäjä Pekka Pohjolan orkesterimusiikkia.
Vain ja Iisakkilan tiet kohtasivat kahdeksan vuotta sitten Vai Academyn kitaraleirillä.
– Meillä synkkasi erinomaisesti. Jukka osoittautui sekä ensiluokkaiseksi kitaristiksi että kapellimestariksi. Olin innoissani, koska tällainen monipuolinen huippuosaaja tuntui taivaan lahjalta, Vai hymyilee. – Olin kohdannut maestron, jolla oli syvällistä ymmärrystä sähkökitaran soiton finesseistä. Jukan avulla saisin ideani kuuluville aiempaa kirkkaammin. Ei kestänyt kauan ennen kuin hän, minä ja Co de Kloet jo selvittelimme mahdollisuuksia orkesterimateriaalini levyttämiseen.
Steve Vai. Kuva: Mikko Meriläinen
Iisakkila ja Vai astuivat ensi kerran yhdessä suomalaisen yleisön eteen Helsingin Juhlaviikoilla 2018. Rockbändillä ryyditetty Tapiola Sinfonietta esitti silloin juuri niitä Salamanders In The Sunin kaltaisia, pienemmälle kokoonpanolle laadittuja tai sovitettuja kappaleita, joita sittemmin äänitettiin Metropole Orkestin kanssa. Tampereella tallennettavat teokset ovat massiivisempia. Työ pantiin vireille jo ennen pandemiasulkua, mutta Iisakkila on tyytyväinen, että hanke Århus Symfoniorkesterin kanssa kaatui.
– Tanskalaiset halusivat järjestää äänityksen oheen konsertin, mutta kokonaisuus vaikutti turhan raskaalta. Olin huojentunut, kun tallennusurakka päästiin järjestämään esityskauden ulkopuolelle ja nimenomaan Tampereelle. Mukautumiskykyisistä muusikoista koostuva bändi on korkealaatuinen ja saimme keskittyä nauhoittamiseen.
Vai yhtyy kehukuoroon. Kaiken nähnyt kitaristi kiittelee ensin vähän rutiininomaisesti orkesterin ”vuosien yhteistyön hiomaa sinfonista sonoriteettia”, kunnes kääntää puheenvuoron henkilökohtaiseksi.
– Sain lämpimän ja kunnioittavan vastaanoton, mikä ei ole klasariympyröissä rock-kitaristille itsestään selvää. Asiaan saattaa vaikuttaa, että Tampere Filharmonian soittajat ovat ehkä keskimäärin nuorempia kuin tyypillisen sinfisbändin jäsenet. Myös taitotaso ja omistautuminen vakuuttivat. Osaan olla aika neuroottinen musiikkini niin sanottujen rikosteknisten detaljien kanssa, mutta täällä kävi niinkin, että muuan muusikko halusi soittaa stemmansa uudestaan. Veto oli jo mennyt läpi minulle ja äänitystiimille, mutta hän pyysi lupaa uusintaottoon. Siitä tuli hyvä fiilis.
– Koska en ole arvostettu säveltäjä, varaudun aina siihen että orkesteri tyytyy perussuoritukseen. Täällä ei tullut vastaan mitään ”päivä pulkkaan ja soittimet äkkiä koteloihin” -mentaliteettia. Muusikot tuntuivat myös ymmärtävän epätavallisen hyvin sitä mitä soittivat. Ja kuten säveltäjät tietävät, oman työn kuuleminen sadan ihmisen soittamana sykähdyttää aina!
Tampereella äänitetty musiikki tulee toimimaan kahden tai kolmen albumin runkona. Vai ei tahdo määritellä sisältöä, vaan pyytää Iisakkilaa luonnehtimaan session saldoa.
– Uniikkia modernia klassista. Fuusio kaikista Steven musiikillisen koneiston läpi kulkeneista vaikutteista. Zappasta Mahlerin, Ravelin ja Stravinskyn kautta Bernsteiniin. Omanlaistaan ja minusta jollain tavalla hyvin idealistista materiaalia.
Nyökyteltyään hiljaa vieressä Vai heittää väliin muistutuksen siitä, miten hän oli teini 1970-luvulla, joten herkän iän soundtrackin muodostivat Led Zeppelin, Queen ja Black Sabbath. Iisakkila vetää pika-analyysinsa yhteen.
– Juuri henkilöhistoria tekee osaltaan Steven orkesterimusiikista niin idiosynkraattista. Sävellykset ovat paikoin yhtä tiheitä kuin mitkä tahansa modernit klasariteokset, mutta ne virtaavat poikkeuksellisen luontevasti ja energisesti. Rocktaustasta johtuu varmasti sekin, että biisien jännitteet purkautuvat usein hyvin omaperäisellä tavalla. Huimien melodioiden ja kekseliäiden rytmien sekä harmonioiden tähden tätä musaa on hyvin palkitsevaa sekä toteuttaa että kuunnella. Eikä unohdeta jäljittelemätöntä draaman tajua, joka on kuin julkilausuma itsessään.
Myös Vai myöntyy paljastamaan jotakin työn tuloksista. Erityisen hyvin onnistui muun muassa Middle Of Everywhere, jossa kitaran rooli tulee olemaan samanaikaisesti minimaalinen ja kaiken kattava: yksi nuotti soi sustainerin saattamana läpi koko eepoksen.
– Yhden kokonaisen levyn muodostaa teos nimeltä Expanding The Universe. Se on melkoinen peto biisiksi, jossa sähköinen rock-kitara integroituu saumattomasti sinfoniaorkesterin muotokieleen. Elementit kulkivat sävellyksellisesti tiukasti käsi kädessä. Tähän suuntaan pyrin Jukan avulla tunkeutumaan jatkossa yhä pidemmälle, Vai linjaa.
– Sillä kun nämä viisi levyä on julkaistu, Sound Theories -otsakkeen alle sopivaa ainesta ei ole enempää. Voin aloittaa uusien kappaleiden työstämisen.
Teksti: Petri Silas
Haastattelu on julkaistu Soundissa 9/22.