Puuttui vain ihmiset – Provinssirock 2013 | 14.-16.6. Seinäjoki

20.6.2013 22:50
Soundilaisista tämän kesän Provinssirockissa päivystivät viime vuoden tapaan Mikko Meriläinen ja Kaisla Alexander Leveelä. Molemmat purkavat nyt viikonlopun jälkeiset tunnelmat.

Soundilaisista tämän kesän Provinssirockissa päivystivät viime vuoden tapaan Mikko Meriläinen ja Kaisla Alexander Leveelä. Molemmat purkavat nyt viikonlopun jälkeiset tunnelmat.


 

MIKON MUISTOT:

Provinssirock 2013 – puuttui vain ihmiset!” Oli nimittäin tyhjää. Ja märkää ja kylmää. Ja hauskaa.

35-vuotiaan festarin sankariksi nousi helposti Pertti Kurikan Nimipäivät, joka sai Saarilavan yleisön valtoihinsa kahdesti. Ensin omalla keikallaan, jonka aikana hämmästelin sitä miten paljon bändi on kehittynyt parissa vuodessa.

Heti perään bändi teki todellisen yllätysvierailun Downin muutenkin erittäin kovan setin päättäneen Bury Me In Smoken loppujamissa. Kari Aalto nappasi Phil Anselmon mikin ja karjui siihen viisi minuuttia yhtäjaksoisesti samaan aikaan kun Pertti räimi menemään kitaralla. Viikonlopun kohokohta.

Blur soitti intensiivisesti ja jopa kiihkeästi

Eniten odottamani ulkomaiset esiintyjät olivat samoja, jotka olin nähnyt samalla festarilla jo edellisillä vuosikymmenillä. Se kertoo varmasti vähintään yhtä paljon omastani kuin Provinssirockin jämähtäneisyydestä.

Blur, Bad Religion ja Danzig – kaksi loistavaa ja yksi surullinen, tässä järjestyksessä. Blur teki onnelliseksi, vaikka miesten harmaantuminen sitten viime näkemän olikin lievä shokki. Itsehän olen toki yhtä hehkeä kuin 90-luvulla. Blur soitti intensiivisesti ja jopa kiihkeästi, vaikka varmasti yleisön vähyyttä ihmettelikin. Song 2:n aikana kenttä ei niin sanotusti tömissyt, vaikka parhaamme toki yritimme.

Pappoja oli täynnä Bad Religionkin, mutta se tuntui vain lisäävän keikan hurjaa energiaa. Koko festarin parhaat biisit kuultiin tällä keikalla, ihanan melodisia punk-anthemeita toisensa perään.

Danzig sen sijaan… Jossain vaiheessa entisen sankarini Glenn Danzigin uljas karjahtelu on muuttunut omituiseksi mylvähtelyksi ja olemuksensa kunnioitusta herättävä uhmakkuus on muisto vain. Mutta onneksi Danzigin ja Misfitsin perinnöstä löytyy niin paljon hienoja biisejä ja How The Gods Killin aikana tuntui hetken samalta kuin kesäkuussa 1995. Paljon pelasti myös lavalle sännännyt ja sinnikkäästi meininkiä ylläpitänyt Misfits-mies Doyle.

Keikkapalkkio tuskin riitti korvaamaan rikkoutunutta kitaraa ja mikrofonia

Onneksi meillä on nuoriso ja Provinssirockissa sitäkin toki kuultiin. Parikymppisten seinäjokisten hippien armottoman painostavaa doomin ja happorockin yhdistelmää soittanut Domovoyd oli itselleni uusi tuttavuus ja erittäin mieluisa sellainen. Ellen vallan erehdy, soittaa bändissä samoja jamppoja kuin myös loistavassa Kairon; IRSE! -hämyprogebändissä. Lahjakkaita nuoria.

Oululainen The Scenes on aivan huikea livebändi, joka ansaitsisi reilusti nykyistä suuremman yleisön ja areenan. Koko keikan ajan sai pelätä poikien rikkovan itsensä riehuessaan ja samalla ei voinut muuta kuin hämmästellä bändin taitoa ja näkemystä. Mikin biiseissä on ideoita – joskin vielä hieman jäsentymättömässä muodossa – ja Konsta on ihan käsittämättömän kova laulaja: vetelee falsetissa kuin Jeff Buckley ja maanisesti kuin Mike Patton. Ja lattialla pyöriessäänkin tarkasti nuotissa. Bändin keikkapalkkio tuskin riitti korvaamaan rikkoutunutta kitaraa ja mikrofonia. Lahjakkaita nuoria.


 

KAISLAN MUISTOT:

Hassu juttu. Aivan kuin olisin lukenut ensimmäiset virkkeesi aiemmin. Ai niin sehän oli viime vuonna: ”Provinssirock 2012 – aidatut juhlat paikalle vaivautuneille.” Suolaa voisi hieroa haavoihin loputtomiin, mutta surullinen fakta on, että Provinssin esiintyjäluettelo ei ole muutamaan vuoteen isoja ilon kiljahduksia herättänyt. Kasvojen kohotus lienee paikallaan ensi vuodeksi.

Perjantai-illan päättänyt Kvelertak ei pettänyt odotuksia. Norskit vetivät jo levyjulkaisuillaan lumonneet kappaleet läpi siksi väkevästi että vanha kehäraakkikin nuortui toviksi. Energinen esiintyminen tarttui raajoihin ja tie vei vastustamattomasti pittiin pyörimään.

Kuvauksesi Danzigista on osuva. Ei niin sanotusti lähtenyt ja esiintyminen oli haaleampaa kuin omat muistikuvat vuosien takaisesta edellisestä Glennin keikasta.

Pöydillätanssaajan päätä komistanut tikkirivistö kertoi omaa kieltään

K-X-P. Tähän ei voi kyllästyä, mainiota kerrasta toiseen. Viikonlopun ainoat tanssiaskeleet painautuivat Rumba Stagen edustalle. Menovinkkinä Tuskalaisille, että jatkoklubilta löytyy saman katon alta kovan luokan kombinaatio: Huoratron, Proteus ja K-X-P.

Huoratronin keikalle en itse perjantaina ennättänyt, mutta lauantaiaamuna erään epäonnisen pöydillätanssaajan päätä komistanut tikkirivistö kertoi omaa kieltään kovasta meiningistä.

Vähäisestä yleisömäärästä kärsivät ennen kaikkea päälavan aktit. Se yhteisöllisyyden tunne ja riemu, minkä elävä musiikki pystyy parhaimmillaan luomaan jäi valitettavasti tänä vuonna kokematta. Jopa Popedan keikalla.


 

MIKON LOPPUKANEETTI:

No joo, Popeda oli jälleen kerran parhautta, mutta kieltämättä paljon kovempaakin hurmosta on tullut bändin keikoilla todistettua. Sen sijaan haluan viimeiseksi todeta, että yhdellä keikalla yhteisöllisyyttä ainakin piisasi. Kaija Koo nimittäin tuntui vetäneen keikkansa ajaksi telttaan puolet koko festarikansasta ja herra jumala mikä meteli yleisöstä lähti. Eikä se yleisö tosiaankaan mitään Kaijan ikäluokkaa ollut, taas yksi teinisukupolvi näytti keksineen rakkauden.

Tähän on hyvä päättää, kun oli niin kylmäkin.

Lisää luettavaa