Roska meni silmään, kun kriitikkomme Jonna Tervomaan ensimmäisen kerran keikalla näki

Jonna Tervomaa, Ken Stringfellow | 10.11.2017 | Tavastia, Helsinki

Hemmon kännykkäkamera taikoi Jonnan keikasta surrealistisabstrakteja hämykuvia.

Tajusin perjantaina 10.11.2017 Hesaria lukiessani, että en ole ikinä nähnyt Jonna Tervomaata keikalla, vaikka olen fanittanut häntä jo aikuisikänsä ensilevystä (Jonna Tervomaa, 1998) saakka ja jopa arvioinut hänen viimeisimmän levynsä. Jumpe! Tämä piti nyt kerrankin hoitaa himaan illalla Tavastia-klubilla. Soittoaika alkaen 20:15 ja liput 20 euroa. Lämmittelijäesiintyjänä sangen kuuluisa Ken Stringfellow The Posies -yhtyeestä.

Laistin näppärästi saman illan firman örinäpikkujoulut bänditreenien varjolla ja livahdin treeneistäkin ennen aikojaan sekä raahustin reppuineni Nosturilta ydinkeskustaan. Ehdin paikalle juuri, kun Ken oli aloittanut soolosettinsä. Ostin merkkaritiskiltä Kenin Danzig in the Moonlight -cd-levyn, koska olin varma, ettei minulla vielä ole sitä. Paikalla oli Kenin esityksen aikana vain noin ehkä 200 kuulijaa ja olin väen vähyydestä hieman huolissani, mutta onneksi yleisöä tuli koko ajan lisää ja Jonnan settiä kuunteli jopa 500 henkeä.

Ken Stringfellow on eloisan velmu esiintyjä, joka soittaa taidokkaasti pianoa ja kitaraa sekä laulaa sävykkäästi. Hän esitti noin 45 minuutin vaihtelevan setin, jossa taisi pääosin olla soololevyjensä biisejä ja tunnistin myös pari The Posies -vetoa. Jonna käväisi yhden esityksen aikana laulamassa huppariin muka verhoutuneena taustoja englanniksi. Sekavien muistiinpanojeni mukaan Jonna äänsi englantia ihan kelvollisesti. Ken puhui välispiikeissä melko paljon ja sanoi aina ”kitos” sekä mainitsi esiintyvänsä Suomessa jo yhdeksättätoista kertaa. Oho! Ja hän myös mainitsi tuottaneensa mielihyvin lahjakkaan Jonnan Ääni-levyn.

Ruikutan tässä kohtaa Tavastian hieman liian korkeista alkoholihinnoista, vaikka ymmärränkin keikkabisneksen talousjudanssin. En protestiksi koskaan juo Tavastialla viinaa tai kaljaa, vaan aina karpalomehua 0,5 litran tuopissa jäillä hintaan 5 euroa. Nam! Karpalomehu muuten parantaa libidoa, uskotko?

Jonna aloitti bändeineen ilahduttavan täsmällisesti aikataulun mukaan. Bändissä soittivat Markus Nordenstreng (kitara ja laulu), Mikko Mäkelä (basso ja laulu), Juha Kuoppala (kiipparit) sekä Juho Viljanen (rummut, pasuuna ja laulu). Jonna ja yhtyeensä esittivät ehkä hieman lyhyeksi jääneen noin tunnin mittaisen laulusikermän, jossa pääpaino oli uuden levyn kappaleilla. Vanhempia kuultiin vain neljä: Neljä seinää, Suljettu sydän, Myöhemmin ja Yhtä en saa, jossa Jonna kannusti yleisöä laulamaan mukana.

Sijoitin perseeni lavan eteen ja huomasin, että tykkään uusista biiseistä sävellyksellisesti levyarviotani enemmän. Sain levyarviota kirjoittaessani jonkun lievän trauman, koska odotin uudelta levyltä hieman liikaa enkä ole voinut kuunnella lättyä sen jälkeen. Se mihin edelleen kiinnitän huomiota, on uusien kappaleiden aavistuksen liian abstraktit kielikuvat, joista en saa kunnolla kiinni. Ikään kuin levyn tuottaja Ken ei olisi amerikkalaisena kiinnittänyt huomiota lyriikoihin. No, ehkä tämä on vaan hemulin tarpeetonta horinaa.

”Jonna on haikea, käheähkö, iholle hyppäävä ja koskettava. Hänellä on myös hyvä lavapreesens ja siistit kuteet.”

Bändi soitti ihailtavalla herkkyydellä ja nyanssirikkaasti. Markus N. vaihtoi taajaan kitaroita jopa kesken biisin. Onneksi kaikissa sähkökitaroissa oli Bigsby-kampi, jota hän väpätti tyylikkäästi. Juho Viljanen on niin raivostuttavan loistava, että ottaa ihan päähän. Kuoppalan Juha on taidokas kosketinsoittaja, kun muistaa vielä Saimaa- ja VHB-referenssit, mutta jäin ihan tosi pikkuisen kaipaamaan edellisen koskettelijan eli Jere Ijäksen aavistuksen lyyrisempää otetta. Ainoa miinus tulee Mikon Telecaster-bassosta, jonka soundi oli silkkaa muminaa ja siitä puuttui selkeää dispersiota sekä reaktiivista kapasitanssia. Kun Mikko vaihtoi välillä Reverendin lyhytskaalaiseen Dub King -bassoon, niin lopputulema oli erittäin paljon parempi. Vedä sillä Revellä vaan, jookos? Ai niin, Strinfellow ilmaantui keikan loppupuolella soittamaan sähköpianoa, josta irtosi mellotronmaisia ulinoitakin.

Jonna lauloi erittäin hienosti ja vireisesti. Jonna on haikea, käheähkö, iholle hyppäävä ja koskettava. Hänellä on myös hyvä lavapreesens ja siistit kuteet. Hän kiitti usempaankin kertaan yleisöä, jossa vaikutti olevan Jonnan pitkäaikaisia keikkafaneja + Hemmonne mehumukeineen.

Ensimmäinen encore oli taivaallisen huippuli Minä toivon, joka on mielestäni Jonnan koko laajan tuotannon ehdottomasti kaunein kappale. Silmääni meni esityksen aikana roska. Snif.  Olin niin liikuttunut, että poistuin heti tämän jälkeen. Yöllä nyyhkin itseni uneen.

Seuraavana aamuna otti päähän, kun Ken Stringfellow’n levy olikin jo hyllyssäni. Olisi pitänyt tarkistaa levylistani netistä ennen ostoa, mutta olin ostohetkellä taas aivan liian veuhkuissani. Perkele!

Hemmo! Päivärinne!