XL, John Scofield Trio | 4.11.2012 Tampere Jazz Happening

Tampere Jazz Happeningin sunnuntai on myyty loppuun. Piletit olivat loppuneet myös perjantaina ja lauantaina. Happeningin huima menestys ei ole tullut yllättäen. Monien alan harrastajien mielestä kyseessä on jo pitkään ollut Suomen paras jazzfestivaali. Tänä vuonna Finland Festivals ry. nimesi tapahtuman Vuoden Festivaaliksi 2012.

Jazz Happeningin ohjelmapolitiikka on tuoretta ja ennakkoluulotonta ja järjestäjien suhteet maailmalle hyvät. Täällä jazz ymmärretään laajasti ja ohjelmistossa on joka vuosi mielenkiintoista rytmimusiikkia laidasta laitaan. Samalla monet merkittävimmät jazz-muusikot pitävät kunniana soittaa juuri Tampereella. Täällä artistien ja yleisön mukavuudesta pidetään huolta.

Sointi on puinen, pirskahteleva, puolikuiva ja hieman säröytynyt.

Tänään yleisömagneettina on kitaristilegenda John Scofield, joka on yleisesti tunnustettu yhdeksi aikamme kolmesta suureesta amerikkalaisesta jazzkitaristista. Konsensuksen mukaan kaksi muuta ovat Bill Frisell ja Pat Metheny. Näistä kannattaa rokkarinkin jazzkitaristien kuuntelu aloittaa.

Tänä vuonna 61-vuotta täyttävän Scofieldin katalogiin kuuluu monenlaista settiä. 1980-luvulla Miles Davisin kitaristina sekä omilla funkkaavilla postbop-levytyksillä maineeseen noussut kitaristi on suosinut musiikissaan rockmaisia sävyjä, kuten säröä ja kovakätisiä rumpaleita ja taikonut mitä kirjavimpia tyylihybridejä jazzin, funkin, bluesin, rockin, soulin ja jopa hiphopin raaka-aineita jalostamalla. Monien ikäistensä tavoin ohiolainen Scofield on palannut vanhemmiten juurilleen. Tarkemmin sanottuna amerikkalaisuuden alkulähteille, americanaan. Viimeisimmillä levytyksillähän Sco on suosinut tavallista enemmän jazzstandardeja, bluesia, folkia ja gospelia. Vaikka siinä on tiettyä modernismille (ja modernille jazzille) vierasta sentimentaalisuutta, on hän löytänyt aiheeseen useimmin omannäköisen, charmikkaan kulman.

Tänä syksynä Scofield kiertää luottotrionsa kanssa, johon kuuluvat 72-vuotias newyorkilainen basistilegenda Steve Swallow sekä nuoremman polven rumpali, 46-vuotias Bill Stewart. Trion edellinen studiolevy This Meets That on viiden vuoden takaa.

Tasan kello kuusi lavalle astelee kolme miestä. Vaatimattomasti mustiin Levi’s-farkkuihin ja tummaan pystyraitaiseen pukeutunut Scofield on vähäsanainen, kiittää paikalla olijoita tilaisuudesta ja antaa puoliakustisen Ibanezinsa puhua. Setti polkaistaan käyntiin sähäkällä Trio Bluesilla. Kitaravirtuoosi on ensi tahdeista alkaen välittömästi tiloissa, keskittynyt mutta totaalisesti musiikin viemänä.

Scon tunnusomaisen soundin perusteet ovat yhä Vox AC30-vahvistin ja RAT-säröpedaali.

Sointi on puinen, pirskahteleva, puolikuiva ja hieman säröytynyt. Basisti Swallow tuijottaa koko keikan selkä syvässä kumarassa pisteliäästi suoraan Scofieldia ja roikottaa rintansa edessä akustista bassokitaraa, jota hän soittaa jazzbasistille poikkeukselliseen tapaan plektralla. Sooloissaan Swallow suosii ylärekisteriä, lainaa välillä äänen tai pari alhaalta, sointi on omaperäinen ja sivistynyt. Stewart pitää yllä skarppia mutta rentoa svengiä, pidättelee oikeaoppisesti voimankäyttöään, hämärtää beatia polyrytmiikalla ja iskee juuri oikealla hetkellä mojovan aksentin. Erittäin vakavaa bisnestä.

Blues dominoi settiä jatkossakin. Perusteellinen scofieldismi Twang sekä riettaan funky Chicken Dog saavat poninhäntäiset päät nykimään. Scofieldin kubistiset näkemykset bluesista ovat älyllisiä mutta silti rentoja ja helposti omaksuttavia. Kitaramestari rikkoo kaavaa ja skaalaa, muovailee harmoniaa kuin vahaa, luo pienillä nyansseilla ja fraseerauksella soittoon valtavan tunneskaalan, joka ulottuu aseet riisuvasta herkkyydestä huumoriin, pidättyväisyydestä itsevarmaan rehentelyyn. Muikeasta ilmeestä näkee milloin artisti on sinisävelten g-pisteessä.

Vastapainona hyväntuulisella jamille trio tarjoaa kauniita balladeja ja tunnettuja lainakappaleita. Instrumentaaliversiota Billie Holidayn tunnetuksi tekemästä You’ve Changedista voisi syyttää imitaatiosta. Yllättävää on, ettei viimevuotisen hienon balladilevyn Moments Peacen kappaleita kuulla ollenkaan. Encorena trio esittää kaiken puhuvan version Jack Clementin countryklassikko Just A Girl I Used To Knowsta.

Scofieldin trion soitto ei jätä toivomisen varaa. Itse yhtä lailla Scofieldin kokeellisemman fuusiotuotannon ystävänä jään kuitenkin odottamaan vieläkin rohkeampia tyylillisiä irtiottoja. Tänään ei ole niiden aika. Varmaotteinen ja rutinoitunut yhtye tarjoaa klassisen tyylikkään ja herrasmiesmäisen musiikkielämyksen.

 

KLUBIN PUOLELLA suomalaisen fantasiamusiikin superkokoonpano XL hyötyy Scofieldin tuomasta yleisömäärästä, joka sankoin joukoin jää todistamaan pian alkavaa konserttia. Kahdeksan vuotta kuopattuna ollut yhtye palasi tänä syksynä keikkalavoille 20-vuotisjuhlakiertueen merkeissä.

XL:n kaleidoskooppimainen musiikillinen maailma on uniikki.

XL:n musiikissa on crossover-tarttumapintaa, jonka huomaa lumoutuneen yleisön reaktiosta. Vibrafonisti-säveltä-puhemies Arttu Takalon asiaa tiedusteltua moni tunnustaa olevansa ensi kertaa yhtyeen keikalla.

Salaperäisen kaunis In Dirt / Pohjalla saa kunnian toimia soundtrackina lämminhenkisessä kohtaamisessa. Sinemaattiset kappaleet esitetään usein pareina kappalevalintojen painottuessa suurenmoisiin Jeti ja Surreal -albumeihin.

Keskittyneesti soittavan XL:n musiikki on kompleksista mutta samalla melodisesti lyyristä ja helposti seurattavaa. Fuusio kuulostaa yhä uniikilta, joskin monella tapaa hyvin 1990-lukumaiselta. Takalon kauniiden ja kansanlaulumaisten sävellysten sovitukset nojaavat usein sekvensseihin ja suoriin rytmeihin, jolloin yhtye muistuttaa paikoin sekoitukselta instrumentaalista Kentia, ysäri-downtempoa ja Pekka Pohjolaa. Kirjavissa vaatteissaan Princea muistuttavan Saaren säveltämässä, astetta mutkikkaammassa ja nopeatempoisemmassa materiaalissa kuuluu Policen, Frank Zappan sekä Michael Breckerin vaikutus. Dj Bunuelin groovyt samplet ja humoristiset avaruusefektit ja ovat hyvä lisä mahtipontiseen ja paikoin sentimentaalisuuden rajalla tasapainoilevaan musiikkiin.

XL:n kaleidoskooppimainen musiikillinen maailma on uniikki. Toivottavasti yhtyeen paluu ei jää vain tähän kiertueeseen ja kokoelmalevyyn.

 

Teksti: Sami Nissinen
XL-kuva: Mikko Meriläinen