Tai ehkä "tukan asialla" olisi osuvampi… Kun olin nuori musiikkitelevisiosta tuli vielä musiikkiavideoita. Se voi tuntua todella käänteentekevältä konseptilta tänä halpis-realityjen valtakautena. 1980-luvulla tukkametallivideot olivat merkittävä osa tarjonnasta.
Itse en ollut kovin suuri genren fani, mutta kyllä kaiken maailman Headbanger’s Ballit tuli silti katsottua. Vaikka musiikista ei välittäisi, koko jutulla oli suhteellisen korkea viihdearvo ja vain Great Whiten Once Bitten, Twice Shy otti oikeasti päähän biisinä… Niin, ja sitten kaikki Poisonit. Se kaikki oli niin epätodellista. Sitten tuli 90-luku ja ilmeisesti jonkinlainen asteroidi iski maahan, tappaen hiuskiinteen sukupuuttoon. Se oli ohi. Omassa tapauksessani tukkametalli hävisi myös muistista pitkäksi aikaa. Kuten sanoin, en sitä koskaan oikeastaan kuunnellut kauhean aktiivisesti.
Mötley Crüen The Dirt taisi olla ensimmäinen merkki, että paluu oli mahdollinen. Jälleen kerran erinomaista viihdettä, epätodellista… Rock-kapinaa, jonka Milton Friedman olisi voinut hyväksyä, vaikka merkittävin trickle down taisivat olla sukupuolitaudit.
Noin kymmenen vuotta myöhemmin On the Rocksissa alkaa Hair Rock-klubi. Käyn avajaisklubilla erään epäilyttävistä musiikeista pitävän porilaisen kanssa katsomassa ruotsalaista Crash Dietia. Soundi oli aika puuroa, niinkuin Rocksissa usein. Bändin kitaristi, laulaja ja basisti olivat kauniimpia kuin monet keikkaa katsomaan tulleet tytöt. Rumpali oli läski käkkäräpää, joka biisien välissä joi bisseä kahdesta pullosta yhtä aikaa.
Kaikki oli kuten ennenkin.
Seuraavaksi törmäsin Anssi Kelan blogissa (joka on yleisestikin hauskaa luettavaa) tähän mahtavaan postaukseen. Funtsittua läppää ja hieno Spotify-playlist.