Actress-nimimerkin takana lymyilevä Darren Cunningham tuntuu monimutkaiselta mieheltä. Cunningham on kertonut, että musiikkia tehdessään hän haluaa muuntautua yhdeksi osaseksi sitä laitteistoa, jolla hän musiikkinsa – sanottakoon sitä nyt vaikka mutatoituneeksi teknoksi – tekee. Toisaalta tämän kraftwerkmaisia teknologiafantasioita elättelevän muusikon kolmatta kokopitkää on kuulemma inspiroinut John Miltonin Paradise Lost -runoteos. Ehkä se onkin vain sopivaa.
R.I.P on varsin monitulkintainen levy. Geneettisesti se lienee tulkittavissa tanssimusiikiksi. Teknon tasainen rytmiikka, silloin kuin se tohtii pintautua, on tosin useimmiten upotettu niin syvälle miksaukseen, että perusolemukseltaan eteenpäin pyrkivä rytmi muuttuu jotenkin surumieliseksi. Cunninghamin musiikkia leimaa kyltymätön halu koetella elektronisen musiikin sovinnaisuuksia, mutta kappaleet eivät silti tunnu teennäisiltä, vaan aina jotakin oivallusta tai edes ideanpuolikasta palvelevilta.
R.I.P:n kenties suurin ansio piilee kuitenkin siinä, että se tavoittaa hienosti jotain olennaista siitä ääniympäristöstä, jossa tietoverkkoihin kytkeytynyt maailmankansalainen päivittäin liikkuu. Cunninghamin rytmit pikselöityvät kulmistaan, kompressointi on paikoin muuttaa musiikin bittiroskaksi, eikä säästelemättä käytettyjä kohinaääniä ole aina erottaa levysoittimen, vahvistimen tai kuulokkeiden luontaisesta rahinasta.