Anniemal-debyyttinsä (2004) soveliaan vinksahtaneella ja vaihtoehtoisella soundilla joraustilat valloittanut Annie on edelleen mitä oivallisin hedonismin sanansaattaja. Don’t Stop -levyn liki syyllistävän hattaramaista olemusta ohuella äänellään ilmentävä norjalainen onnistuu paitsi ironisoimaan kepeästi popmusiikin maneereja myös nappaamaan riemuisaan kyytiinsä niitä, joita tällainen hölmöily saattaisi toisessa kontekstissa nolostuttaa.
Väritykseltään Don’t Stop on kirjava ja hilpeä kuin ruokailun saloihin vasta vihkiytyneen piltin rintamus. Avauskappale Hey Annie soi viekoittelevana elektropoppina, joka ei edes yritä teeskennellä roikkuvansa jossain muualla kuin hienon kertosäkeensä varassa. My Love Is Better kytkee lieden vähän kuumemmalle, ja Bad Times on keskitien kitarapopin ja vanhahtavan eurodancen eriskummallinen kimppakyyti. Todellinen friikki on loppupään pompöösi balladi When The Night, joka olisi pakko haukkua pataluhaksi millä toisella levyllä tahansa.
Mittaa tälle kolmivarttiselle on kertynyt ehkä kymmenisen minuuttia liikaa. Ainakin kotikuuntelussa täytebiisejä tulee bongattua liikaa. Puutteistaan huolimatta Don’t Stop on poptyöläisyyden tyylikäs taidonnäyte.