Neljän urkurin ja yhden rumpalin muodostama islantilaiskvartetti pimputtaa, suristaa, vinguttaa, piiputtaa, suhistaa, pilistää, päristää, ujelluttaa ja paukuttaa instrumenteistaan tanssittavaa musiikkia. Aavikko, Kraftwerk, John Carpenter, Zombi, Nightsatan ja Human League käväisevät mielessä.
Vocoderin läpi hoetaan lyhyitä viestejä, syna-arpeggio pulputtaa, bassolinja rullaa ja rummut svengaavat. Musiikki on monessa kohtaa hauskaa, mutta aivan liian totisesti ja tasokkaasti tehtyä ollakseen vitsikästä. Penta-tronik-kappaleen syntetisaattoriheavy rakentuu pastissinomaisista paloista, mutta muodostuu ylväästi ja raivoisasti jyrääväksi kokonaisuudeksi, joka ei leiki pätkääkään.
Pólýfónía on alusta loppuun menevän syntetisaattorirockin juhlaa. Kosmisia teemoja, haahuilevia äänimassoja ja kaihoisia melodialinjoja piisaa, mutta yleissyke on koko ajan tanssilattialle pakottava. Musiikki on yhtä aikaa vakavaa ja hymyilyttävää. Kuten Aavikolla, kunnianhimo ja viihdyttävyys eivät sulje toisiaan pois. Goblin-henkinen päätösraita Söngur geimunglingsins on ainoa, joka ei kutsu bailaamaan. Mahtava biisi sekin kyllä on.
Apparat Organ Quartet sotkee tutuista elementeistä omaperäistä huttua, jonka soisi tahdittavan bileitä joka saamarin indiediskossa.