Vihaan ”emo”-sanaa ja olen aina halunnut käyttää sitä jossain. Nyt siihen on tilaisuus.
April on toistaiseksi tuntematon tulevaisuuden nimi Suomesta. Se ei ehkä ole vielä päättänyt mihin suuntaan on musiikkiaan viemässä. Yhtyeen albumidebyytti Tidelines on päällisin puolin metallia, rankimmillaan rankkaa ja melodisimmillaan melodista. Siinä on ripaus punkin asennetta ja hitunen popin tarttuvuutta. Kaikkialta huokuu pienen ihmisen suuri tunteiden vyöry, joka yltyy paikoin lähes vaivaannuttavaksi nyyhkytykseksi. Ja kun bändistä tulee jo pelkän kuvan perusteella mieleen Disco Ensemble, houkutus niputtaa April emo-kategoriaan on suuri. Jos sellaista kategoriaa ylipäänsä enää on.
April on parhaimmillaan hyvä, ja sillä on kaikki edellytykset olla koko ajan parhaimmillaan. Siihen Tidelines on kuitenkin liian hajanainen. Linjattomuus johtunee useaan suuntaan vetävistä musiikillisista intohimoista, joita soitannollisesti taitava kollektiivi pyrkii kaikkia toteuttamaan. Yhtye taitaakin erinomaisesti niin punk-henkisen räyhän kuin häpeilemättömän kertosäehevinkin, mutta hempeillessään se on My Chemical Romanceakin tukalampaa kuunneltavaa. Sekin on toki yksi suunnista, joihin April voi tästä edetä.