1990-luvun puolenvälin jälkeen moni silloisissa black metal -piireissä tuntui ahdistuvan tyylilajinsa musiikillisesta rajoittavuudesta. Ilmiö poiki lukuisia enemmän tai vähemmän kummallisia sävelteoksia, jotka metalliväki niputti yleisesti kategoriaan ”avantgarde”.
Avantgardeista avantgardein oli Arcturusin La Masquerade Infernale (1997). Siitä tuli myös yhtyeen itsensä pahin vihollinen. Viitekehys jäi, eikä Arcturus ole yrityksistä huolimatta kyennyt enää sen sisällä keksimään mitään kekseliäämpääkään.
Arcturianilla takavuosien superkokoonpano lähinnä räpiköi omassa erinomaisuudessaan. Konebiitillä alkava ja sirkushenkisen sekoilun kautta duurisointuun päättyvä levy jää hetkittäisistä väläyksistä huolimatta vaille lopullista muotoa. Crashlandin upea AOR-teema ja pari vanhaa progehaamua unohtuvat nopeasti, kun vastassa on ”yhdellä otolla improvisoituja” kitarasooloja, mitäänsanomattomia orkestraatioita, turhanpäiten nykivää rytmiikkaa ja falskia 90-luvun estetiikkaa.
Toki vähän huonompaakin levyä jaksaisi kuunnella jos ei se olisi niin pirun ärsyttävä. Simen ”ICS Vortex” Hestnæsin lauluvierailu Masqueradella oli vielä uutta ja jännittävää. Sittemmin miehen ylitulkitsevia maneereja on alettu hyödyntää kuin mitäkin keisarin uusia vaatteita.