Auri Antinranta on kuvaillut Collective Displacementin olleen puhdistautumisriitti, jolla hän käsittelee elämäänsä pilanneita asioita koulukiusaamista ja masennusjaksoja myöten, ja antaa itselleen anteeksi. Hän halusi antaa itselleen armoa ja purkaa tämän kaiken musiikkiin. Tämän kaiken voi todellakin aistia levyllä.
On hienoa, että Antinranta on jakanut näinkin henkilökohtaisen tripin myös muille. Albumin soundtrack-henkiset instrumentaaliset sävellykset soivat kuin läsnä olisi suurempikin orkesteri, mutta kyse on silti minimalistisien nyanssien viiltävästä voimasta. Lauletuissa kappaleissa vertaus Kate Bushin teatraalisuuteen ei ole lainkaan liioiteltua.
Elokuvamainen albumi kestää vain 34 minuuttia, mutta se sisältää niin rikkaita maalauksellisia tunnelmia ja aistillista latausta, että matka mielen ytimeen tuntuu olleen ajallisesti pidempi. Collective Displacementin varrella ajantaju katoaa. Tämä ei ole taustamusiikkia, kun pitkin levyä huomaa kyynelehtivänsä ja purevansa hammasta.
Collective Displacement on taideteos, jolta löytää joka kuuntelulla uusia tajuntaa väräytteleviä ääniä. Joka kerta kun tunnelmia äärimmilleen vavisuttava Swans päättyy, olo todellakin on puhdistunut.