Yhteistyö Dungenin kanssa vei Anna Järvisen ainutlaatuisiin tunnelmiin jo hänen ensimmäisellä soololevyllään (Jag fick feeling, 2007). Samalla albumi antoi hahmon sille joustavapintaiselle maailmalle, josta Järvinen on ammentanut myöhemmätkin laulunsa.
Tapio Viitasaaren kanssa työstetyn elektronisen Lila/Liila-levykaksikon (2022) jälkeen Sex palaa tuttuihin puitteisiin. Dungenilaiset lisäävät Järvisen kuvaelmiin eloisuutta ja kujemieltä, mutta myös fantasiaksi stilisoitua nostalgiaa. Kapeaksi puristettu tuotantojälki kohdistaa katseen tilan sijasta väreihin, joista useimmat ovat tummia. Niitä tutkiessaan Järvinen kuulostaa vastarakastuneelta ja kaiken kokeneelta, haavoitetulta ja vapaalta.
Kaikki on siis kohdallaan. Tai olisi, elleivät instrumentaatio ja tulkinta ajautuisi oudosti erilleen. Vaikka helmeilevä soitto ihastuttaa luovuudellaan, tuntuu se usein liian runsaalta, krumeluuriselta, Järvisen kapeamman skaalan alla. Osapuolet kyllä katsovat samaan suuntaan, mutta esittävät näkemästään omat versionsa: Järvinen tulkintamahdollisuuksia herättelevän abstraktion, soittajat viimeistä piirtoa myöten täydellisen pastissin.
Albumilla riittää voimakkaita vaikutelmia; visuaalisia, riipaisevia, vanhahtavia, ristiriitaisia. Tarttumakelpoiset tunnejuuret ovat kuitenkin yllättävän harvassa.
