Suomessa puhkesi loppuvuodesta 2007 Anna-kuume. Anna Järvisen Jag fick feeling -soolodebyytti hurmasi tiedotusvälineistön, täytti Tavastia-klubin ja sai aikaan sen, että ruotsalainen laulaja omittiin vähintään kunniasuomalaiseksi. Lietsoihan Järvinen itsekin identiteettidiasporaa. ”Helsinki, tule mut hakemaan”, kaihosi suomalaissyntyinen Järvinen muutoin ruotsinkielisellä levyllä.
Itse taudinaiheuttaja olikin varsin kelvokas levy. Järvisen pyyteetön, folkhenkinen pop tuntui spontaanisti ja vaivattomasti syntyneeltä. Albumin taustoja väritti takkutukkaretkue Dungen, mikä kuului samettikuosisena nostalgisuutena. Komeuden kuorrutti Järvisen kirkas mutta persoonallisesti kulunut ääni.
On ilahduttavaa huomata, että toinen albumi ei tyydy menestyskonseptin apinointiin. Järvisen musiikki soi totutun kepeänä, mutta aiempaa monimuotoisempana ja näin ollen myös mielenkiintoisempana. Man var bland molnen -levyllä tuotantoa on rouhennettu pykälän verran. Proge- ja kantrivaikutteet kuuluvat entistä vahvempina kitaroissa ja uruissa, mutta kuitenkin sopivasti laimennettuina, jotta levyn helposti lähestyttävä poptunnelma ei rikkoudu.
Äppelöga-single huuliharppuineen kaikkineen kiteyttää varsin osuvasti uuden, hiukan entistä neilyoungisemman Järvis-soundin. Är det det här det hela handlar omilla tälläkin levyllä musisoivat Dungen-miekkoset johdattelevat Järvistä jo rockin parin. Tänker inte säga merissä on puolestaan jo lännenelokuvallista jylhyyttä.
Kakkoslevyllään Järvinen on vähintään yhtä charmantti kuin ennenkin. Yksi debyytin ongelma on kuitenkin selätetty. Jag fick feelingiin oli helppo unohtua, mutta toisaalta se oli helppo unohtaa. Tällä kertaa Järvisen musiikki kristallisoituu entistä useammin osatekijöidensä summaa suuremmaksi.
