”Helsinki, tule mut hakemaan. Tule, nyt mennään” – tuo rivi göteborglaisen Anna Järvisen Helsinki-biisissä saa terästämään kuuloa. Lyhyt henkäys suomea muuten ruotsinkielisen musiikin keskellä kuulostaa eksoottiselta, olkoonkin että sen lausuu Suomessa syntynyt ja kielen edelleen hyvin hallitseva Anna. Ennen kaikkea levy saa pakkoruotsin tuntumaan melkein perustellulta, niin hyvältä ruotsi kuulostaa laulettuna, ja niin etäiseksi levy jäisi, jos ei pääsisi sisälle tekstien usein hyväntuuliseen ja haikeinakin hetkinään lohdulliseen maailmaan.
Aiemmin Granada-yhtyeessä laulaneen Järvisen soolodebyytti hehkuu sellaista lämpöä, mikä on erittäin tervetullutta näinä sateisina syysaamuina töihin tarpoessa. Taustalla soittava hippiprogebändi Dungen tuo mukaan vanhahtavaa viehätystä. Rumpali herkuttelee rehevillä filleillä, piano soi lämpimästi kuin omassa olohuoneessa ja siellä täällä päätään nostavat puhaltimet (tai Nedgångeslåtenin hieno vihellys).
Levyn tuotanto on maanläheinen ja päästää läpi mukana olevien ihmisten persoonat virheineen kaikkineen. Jag fick feeling onnistuu välittämään kuulijalle vahvan tunteen, että tämä musiikki todella merkitsee tekijöilleen paljon. Harkitun dynamiikan ja tarkkaan mitoitettujen äänien sijaan näistä raidoista kuuluu soittamisen meininki.
Annan lauluääntä ei voi pitää kovin ilmaisuvoimaisena tai vahvana, mutta etenkin hiljaisemmissa lauluissa hänen suloisesti hönkivä tyylinsä tehoaa. Paikoin hän kuljettaa melodioita huolella, paikoin päästelee lauseita suustaan kuin ohimennen, riippuen biisin tarpeesta.
Akustinen Koltrast nostaa upealla melodiallaan palan kurkkuun ja Leenan tyylisissä menopaloissa Dungen taikoo biisit pakottomaan svengiin. Pääosin raukeatempoinen levy loppuu reilun puolen tunnin jälkeen ja jättää jo ensikuulemalla varmuuden pysyvästä rakkaudesta.
