Melkein panikoin, kun tajusin jättäneeni välistä Between The Buried And Men uusimman tuotoksen. Pitkä ep tipahti jotenkin niin huomaamatta pihalle, että se ehti roikkua suoratoistopalvelussa odottamassa ensikuuntelua pari viikkoa ennen kuin kaveri muistutti minua tutustumaan asiaan.
Metallisesta matikkacoresta aina vain progressiivisempaan rockin ja musikaalien leikkikentälle suunnannut jenkkiviisikko teki järjettömän kovan tempun edellisellä Coma Ecliptic -levyllään ja pompsahti vaikka kuinka monen kriitikon suosikkilistoille vuonna 2015. Myös omalleni.
Sitä seuraavalta tekeleeltä oli siis lupa odottaa kaikennäköistä ihanaa. Eikä oikein mikään näistä toiveista tunnu Automata I:lla täyttyneen.
Bändi jatkaa progemmalla ja vähemmän metallisella linjalla, mutta jotenkin biisit vain soljuvat yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Intensiteetti ja draama puuttuvat, vaikka biiseissä piisaa dynamiikkaa niin, että simppelimmän kaman ystävää hirvittäisi.
Ilmeisesti loppuvuodesta on tiedossa vielä toinen puolisko tälle ensimmäiselle Automatalle. Olisipa se teatraalisempi. Olisipa se massiivisempi. Olisipa se näkemyksellisempi. Olisipa se parempi kuin tämä.