Talvikaravaanin aloittava nimikappale ja lopettava Varjotarha ovat hyvin erilaisia teoksia, mutta vaikuttavia molemmat. Niiden väliin Janne Westerlundin ensimmäinen suomenkielinen soololevy jännittyy musiikillisesti. Ensin mainittu on jääkylmää suomalaista country bluesia, sävel- ja tekstikerronnaltaan niin armottoman vähäeleinen sotatarina, ettei sitä osaa verrata kuin Cormac McCarthyn romaaneihin. Jälkimmäinen taas jauhaa jumittavaa doom folk -draamaansa niin kauan, että kuulijan mielessä biisi kasvaa koko ajan eeppisemmäksi, vaikkei mikään oikeastaan muutu.
Plain Ride -yhtyeen ja englanninkielisten soolojen myötä Westerlundin harmaan ja mustan sävyjä kartoittava, juureva laulutulkinta on tullut välittömästi tunnistettavaksi. Talvikaravaanin synkkä, akustisvoittoinen musiikkikin on suunnilleen sellaista kuin oli lupa odottaa. Tekstittäjänä Westerlund on suggestiivinen ja mystinen, mikä sopii hyvin musiikin tunnelmiin.
Harmi, että mainittujen merkkiteosten välissä kuultavat kappaleet ovat osittain luonnosmaisia, tai ainakin niistä puuttuu jokin todella havahtumaan saava x-tekijä. Mutta jo kyseisen biisikaksikon voimin ollaan lähellä neljää tähteä.
