Joku Iiris palaa kuusi vuotta esikoisalbuminsa jälkeen uudistuneena mutta tunnistettavana ja hurmaavana. Pandemiankatkuinen debyytti kumarteli elämän nurjalle puolelle, syleili surkeutta ja teki onnettomuudesta ystävän. Sen maailmassa puhuttiin poikien paljaista karvaisista pyllyistä ja kaivettiin nenää verenvuotoon asti. Uudella Voi ei -albumilla katsotaan omaa napaa enemmän eteenpäin. Varovasti, mutta eteenpäin joka tapauksessa. Samastuttava apeus on edelleen läsnä, mutta sen säröistä pilkistelee virnistelevä toiveikkuus.
Iiris Tuonosen ääni on tälläkin kertaa levyn suurimpia valtteja. Siinä on jotain monotonisella ja laahaavalla tavalla valloittavaa: vahvan kuiskauksen ja sopertelevan mutinan väliin asettuvaa äänenkäyttöä, joka kuulostaa yhtä aikaa kyllästyneeltä ja voimissaan olevalta. Ääni tuntuu kantautuvan kuulijalle kuin entisaikain radion läpi suodattuneena, vanhana mutta samalla kummallisen raikkaana.
Merkittävin muutos on, ettei Tuononen ole enää yksin. Aiemmalla albumilla hän esiintyi itsekseen kera kitaransa, yhden naisen yhtyeenä. Nyt Joku Iiris elpyy bändisoitannasta, ja sen riveissä vaikuttavat Jukka Nousiainen koskettimissa, Sini Suvanto rummuissa ja Tuomas Virtanen bassossa. Tuononen ei suoranaisesti tarvitsisi yhtyettä, mutta ei kokoonpanosta haittaakaan ole. Oikeastaan päinvastoin: musiikki on saavutettavampaa myös niille kuulijoille, joille esikoislevyn kotikutoinen karheus oli liikaa.
Vaikka Tuononen kuulostaa edelleen vahvasti itseltään, äänessä on nyt enemmän kipinöitä ja värinää. Sanoitusten synkkyys ei tosin ole kadonnut, vaikka niiden terävin groteskius onkin laimennut. ”Painukoon aurinko sinne, minne ei aurinkokaan paista. En aurinkoa ansaitse. Olen tyhmä ja laiska ja haisen pahalle”, hän julistaa Kevät-biisillä itselleen uskollisesti.
Albumin parhaimmistoa ovat terapian kaljalla korvaava nimikappale ja sukkelasti rätisevä, menevästi rokkaava Pelle Hermanni. Elämältä kaiken sain -biisin rivi ”Elämältä kaiken sain, enkä tehnyt siitä mitään” kiteyttää osuvasti nykyajan, jossa on totuttu suorittamaan suorittamisen perään. Tuonosen maailmassa ei olla posliininukkeja vaan rumasti tussimeikeillä sotkettuja Baby Borneja.
Voi ei toimii kokonaisuutena edeltäjäänsä paremmin. Debyytin rosoinen ja depressioon kietoutunut ilmaisu oli omaleimaista, mutta kappaleiden tunnelmien välillä oli vain vähän eroavaisuuksia ja ne sulautuivat helposti yhdeksi puuroutuneeksi masennusmassaksi. Nyt Tuonosen laulunteko hengittää vapaammin, ja bändisoitto tuo kappaleisiin uusia kaivattuja sävyjä, oli kyse sitten kantrista tai vanhasta rockista.
Voi ei sisältää Iiriksen tavaramerkit kuten flegmaattisen surumielisyyden, itseironisen huumorin ja laahaavan laulun, mutta löytää niille aiempaa monipuolisemmat puitteet. Tuloksena on levy, joka ei ehkä sivalla yhtä syvältä kuin debyytti, mutta jonka pariin tekee mieli palata useammin. Se ei lupaa parempaa tulevaisuutta, sillä Tuonosen maailmassa elämä harvoin on kovin valoisaa, mutta ainakin se uskaltaa kaivata uusia hyviä aikoja.