Toukokuun alkupuolella kevät on hyvässä vauhdissa Suomessakin, mutta Etelä-Espanjassa on jo täysi kesä. Tämä selviää samalla hetkellä, kun tietokoneen ruudulle avautuu näköyhteys Tarja Turusen, hänen aviomiehensä Marcelo Cabulin sekä pariskunnan tyttären Naomin avaraan kotiin ja vehreään pihaan.
Tarkoitus on puhua niin Tarjan vaiherikkaasta urasta kuin elämästä ylipäänsä. Tarinoitavaa riittää, sillä pelkkä asuinpaikkojen lista on kunnioitusta herättävä: Kitee, Savonlinna, Karlsruhe, Kuusankoski, Buenos Aires, Estepona ja niin edelleen.
Käänteitä ei tunnetusti puutu artistiuraltakaan. Nightwishin keulakuvana maailmanmaineeseen nousseen laulajan soolouran alkuhetkistä on vierähtänyt kaksikymmentä vuotta, ja uusi Frisson Noir -levy juhlistaa tasalukua väkevällä tavalla: kyseessä on Tarja Turusen moniin suuntiin kurottaneen musiikillisen matkan raskaimmin soiva etappi.
Frisson Noir on valmis, mutta albumia promotoiva maailmankiertue nytkähtää liikkeelle vasta syksyllä. Millainen on tavallinen päiväsi kotona vuonna 2026?
– Ennen muuta olen äiti tyttärelleni Naomille. Me eletään ihan tavallista arkea, ja tykkään kaikenlaisista kotitöistä. Esimerkiksi siivoaminen on hirveän terapeuttista.
– Meidän talosta löytyy myös erilliset työtilat, joten elämä pyörii senkin vuoksi paljon kodin ympärillä. Useinkaan ei ole tarvetta lähteä mihinkään. Paitsi tietysti lenkille, sillä liikunta on edelleen hyvin rakas harrastus.
Laulatko usein kotioloissa kiertueiden ja levytysten ollessa tauolla?
– Pyrin laulamaan joka päivä. Se on työtäni, mutta myös eräänlainen henkireikä. Jos menee päivä tai jopa pari ilman laulamista, alan voida henkisesti huonommin. Se on minulle vähän sama asia kuin meditaatio tai terapia. Lisäksi viihdyn esimerkiksi pianon ääressä. Istahdan vaan instrumentin ääreen ja alan soittaa ihan huvikseni. Siitä tulee heti parempi olo.
Millaisia ovat varhaisimmat muistosi laulamisesta?
– Olin tosi pieni, kun lauloin ekan kerran julkisesti. Oltiin seurakuntatalolla, ja äiti nosti minut pöydälle laulamaan. Jännitti niin kamalasti, että Enkeli taivaan -kappaleen sanat unohtuivat. Samalla aloin nostaa hameeni helmaa koko ajan ylemmäs, ikään kuin kasvojeni peitoksi. Äitini yritti elehtiä käsillään, että jätä hame rauhaan, mutta eihän se mitään auttanut.
– Musiikki oli meidän perheessä hyvin vahvasti läsnä. Ollaan aika äänekäs porukka, sillä lähes kaikki Turuset ovat horoskoopiltaan leijonia. Kaikki juhlat, ja joskus myös arki, olivat täynnä musisointia ja laulua. Isoveljen ansiosta tutustuin varsin varhain myös raskaampaan rockiin. Kotona soivat ainakin Whitesnake, Scorpions, Alice Cooper ja W.A.S.P.
Miten aloit soittaa pianoa?
– Taisin olla kuuden vanha, kun ilmoitin äidille, että haluaisin pianistiksi. Niin kookasta instrumenttia ei hankittu tuosta vain, mutta onneksi naapurissa asuneella enolla oli koskettimet, joita sain käydä soittamassa. Vähän myöhemmin aloin käydä pianotunneilla. Yksi opettajista oli Holopaisen Tuomaksen äiti Kirsti.
Olet kertonut koulukiusaamisesta. Miten jouduit kiusatuksi?
– Taisin olla pienellä paikkakunnalla vähän outolintu. Musiikki oli minulle jo silloin kaikki kaikessa, ja sellaista intohimoa katsottiin kieroon. Lisäksi olin luokan ainoa tyttö, pelasin poikien kanssa jalkapalloa ja muuta. Nämä olivat syitä, joiden takia jouduin muiden luokkien tyttöjen kiusaamaksi. Eikä sekään toki auttanut, että olin kamalan huono sanomaan vastaan kenellekään. Tavallaan olin aivan liian kiltti.
Myöhemmin menit Savonlinnan taidelukioon. Millaisia muistikuvia sinulla on tästä ajasta?
– Muutin Savonlinnaan 15-vuotiaana, aika hurjan nuorena. Se oli ihan mahtavaa aikaa. Koulussa oli samanhenkisiä ”taiteilijahippejä”, ja siellä tuli vahva fiilis, että kuulun joukkoon. Päivät olivat täynnä musaa: teoriaa, bändijuttuja, laulutunteja ja soitto-opetusta. Kaiken huipuksi päästiin käymään ulkomailla, kun tehtiin Euroopan-kiertue koulun kuoron kanssa.
– Savonlinnan-aika oli mielettömän tärkeää myös laulullisesti. Tajusin, että minun täytyy oppia oikeat laulamistekniikat tai saatan tehdä peruuttamatonta vahinkoa äänelleni. Aloin käydä klassisen laulun tunneilla, ja siitä alkoi aikamoinen tutkimusmatka, sillä klassisella puolella ääntä käytettiin ihan eri tavalla kuin popissa tai rockissa. Uusien tekniikoiden oppiminen oli kiehtovaa ja kiinnostavaa.
Sitten tapahtui yksi elämäsi suurista käänteistä. Muistatko vielä sen kolmenkymmenen vuoden takaisen hetken, kun sinua pyydettiin Nightwishiin?
– Oikein hyvin. Olin joululomalla Kiteellä, kun Tuomas ilmestyi meidän kotiovelle instrumentaalidemon kanssa. Hän pyysi kuuntelemaan biisit ja ilmoittamaan, haluaisinko tulla projektin laulajaksi. Sävellykset kuulostivat mielenkiintoisilta, joten päätin hypätä mukaan. Olen aina rakastanut musiikillisia haasteita ja rajojen rikkomista. Elämässäni on ollut esimerkiksi terveyteen liittyviä pelkotiloja, mutta musiikissa niitä ei ole ollut koskaan.
Moni ei välttämättä tule ajatelleeksi, että Nightwishin oli tarkoitus olla akustinen projekti, mutta sinun laulusoundisi muutti… kaiken. Millaisia ajatuksia sinulla on tähän liittyen?
– Kun Tuomas kysäisi minua mukaan, hänellä taisi olla mielikuva siitä pienestä kiteeläistytöstä, joka lauloi hentoisesti ja nätisti jossakin kirkkokonsertissa. Studioon mennessä totuus paljastui: minusta oli kuoriutunut monsteri, jonka klassinen laulu jyräsi kaiken yli. Se oli varmasti hetki, kun Tuomas tajusi, että Nightwish voisi olla jotakin muuta kuin akustista tunnelmointia.
Nightwish nousi ensimmäisen kerran lavalle Kiteen Huvikeskuksessa vuoden 1997 viimeisinä hetkinä. Mitä muistat debyyttikonsertista?
– Mieleen nousevat erityisesti keikkaa edeltäneet päivät. En tiennyt yhtään, miltä hevibändin laulajan pitäisi näyttää, ja lähdin äidin kanssa vaatekaupoille Joensuuhun. Ensin kierrettiin tavallisia putiikkeja, mutta niistä ei löytynyt mitään tarpeeksi näyttävää. Lopulta mentiin seksikauppaan ja ostettiin mustia lateksivaatteita. Ne olivat sitten melko ”rock”.
– Hiukset olivat oma lukunsa. Hyvä ystäväni Marianna Pellinen lauloi keikalla taustoja, ja me sitten värjättiin toistemme hiuksia hopeisella maskaralla yrittäen saada aikaan hienoja raitoja. Valitettavasti lopputulos näytti suunnilleen siltä kuin lokki olisi käynyt kakkaamassa päähän. Ehkä ikimuistoisinta oli kuitenkin se, että leikkasin hiukseni lyhyiksi ja otin permanentin juuri ennen keikkaa. Muistan vieläkin poikien hölmistyneet ilmeet, kun menin bänditreeneihin. Että mitä helvettiä sinä olet tehnyt.
Vaikka jo Angels Fall First -ensilevy nosti Nightwishin yleisön tietoisuuteen, power metalia sinfonisempiin elementteihin ja ”oopperalauluun” sekoittanut Oceanborn osoittautui bändin läpimurroksi. Millaista albumin valmistelu oli?
– Paikoin melkoisen kauheaa touhua. Hypättiin aika lailla tuntemattomiin vesiin, sillä meillä ei ollut varsinaisia esikuvia. Ei siis voitu kuunnella jotakin artistia ja miettiä, että tehdään tuolla lailla. Piti keksiä tekemisen tavat itse.
– Kun Tuomas sävelsi kappaleita, hänellä oli mielessään ääneni, mutta hän ei osannut miettiä lauluteknisiä juttuja loppuun asti. Välillä pitäisi vetää henkeäkin… Biisit olivat muutenkin laulajalle todella haastavia ja fyysisiä. Välillä itkin studion lattialla, kun joku kohta ei tahtonut sujua toivotusti. Tästä syystä vanhojen Nightwish-levyjen kuunteleminen ei ole minulle helppoa. Kuulen lähinnä sen tuskan ja epätoivon, kun kappaleita yritettiin saada valmiiksi.
– Välillä myös keikat olivat todella pahoja rasteja. Toisinaan en kuullut omaa ääntäni lainkaan, kun bändi soitti todella kovaa ja olosuhteet olivat mitä olivat. Minua hirvitti ihan oikeasti, että tuhoan ääneni – oman instrumenttini – huutamalla päättömästi. Ne pelkotilat olivat karmeita, sillä koko ammatillinen elämäni rakentui jo silloin ääneni varaan.
Samaan aikaan kun Nightwishin suosio alkoi nousta kohisten, lähdit opiskelemaan Saksaan. Miten päädyit tähän ratkaisuun?
– Halusin yksinkertaisesti oppia lisää laulamisesta. Yksi iso syy Karlsruheen muuttamiseen oli myös se, miten minuun suhtauduttiin Suomessa. Olin opiskellut Sibelius-Akatemian Kuopion-yksikössä, mutta sitten hain jatko-opintoihin Helsinkiin. Siellä kehuttiin laulua, mutta ihmeteltiin seuraavaksi, miksi ihmeessä laulan hevibändissä. Tuollainen asenne oli suurin syy siihen, että päätin lähteä opiskelemaan muualle.
Oliko saksalaisten suhtautuminen erilaista?
– Täysin. Kun kävelin opinahjon – se oli vaaleanpunainen linna! – aulaan ensimmäisen kerran, jotkut opiskelijat alkoivat huutaa nimeäni. Ihmiset siis tiesivät alusta asti, että olen Nightwishin laulaja, mutta se oli kaikkien, myös opettajien, mielestä pelkästään älyttömän hieno juttu.
Myöhemmin olet puhunut Nightwishin jakautumisesta minä ja muut –leireihin. Mistä siinä oli kysymys?
– Bändin alkuaikojen kiertueet olivat jatkuvaa juhlimista, mutta kohdallani ei tullut kysymyksenkään, että olisin juonut pisaraakaan alkoholia ennen esiintymistä. Keikan jälkeen taas piti alkaa miettiä seuraavaa konserttia. Tavallaan olisi ollut helpompaa liittyä osaksi bailuporukkaa, mutta se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Sen vuoksi jäin usein yksin ja vähän ulkopuoliseksi.
– Kun Marcelo tuli kuvioihin 2000-luvun taitteessa, tilanne muuttui täysin. Hän oli ensimmäinen mies, joka piti minusta huolta ja huomioi sen, että kiertueella on mukana nainen, johon vieläpä kohdistuu diggarien intohimoisin huomio.
Innokas fanittaminen menee joskus yli, tavalla tai toisella. Mitä aiheesta nousee mieleesi?
– Takavuosina joku tyyppi ajoi Belgiasta Suomeen ja vietti meidän silloisen Kuusankosken-kodin edustalla viisi päivää. Hän oli tullut hakemaan minua vaimokseen. Ei oltu onneksi paikalla. Hän jätti postilaatikkoon kirjeen, jossa kirjoitettiin aggressiivisella tyylillä tunteista minua kohtaan. Tämän hahmon henkilöllisyys ei koskaan selvinnyt, mutta kieltämättä Belgian-keikoilla on joskus mietityttänyt, onkohan kyseinen tapaus yleisön joukossa.
– Meksikossa sattui kaikista ikävin juttu. Oltiin Guadalajarassa vuonna 2000, kun eräs diggari – tai joku hullu fanaatikko – pääsi lavalle ja kävi kimppuuni kesken esiintymisen. Kaaduin maahan ja minua kuristettiin kaulasta ja puristettiin rinnoista. Hiuslisäke irtosi ja vaatteet repesivät. Rytäkkä oli pian ohi, mutta se oli ihan hirveä hetki. Menin rauhoittumaan takahuoneeseen ja palasin lavalle parinkymmenen minuutin päästä. Tuhersin itkua ja jatkoin keikan loppuun. Ihan älytöntä touhua.
Sinun ja Nightwishin tiet erosivat lokakuussa 2005. Mitä ajattelet nykyisin noista ajoista?
– Kun selvisin ensijärkytyksestä, kävin pitkään kovilla kierroksilla ja kyyneliä tuli ihan valtavasti. Kuukausia kestänyt mediariepottelu – minun ja Marcelon elämästä kaivettiin esiin kaikki – tuntui todella ikävältä. Mutta vaikka se oli tosi kova koulu, mitään pysyviä arpia ei jäänyt. Olisin toki toivonut, että asiat olisi hoidettu toisella tavalla, mutta ne menivät niin kuin menivät ja selvisin siitä kiirastulesta loppujen lopuksi ihan hyvin. Nykyään ajattelen puhtaasti niin, että ne tapahtumat ovat osa värikästä menneisyyttäni.
Kuusankoski sai jäädä taakse vuonna 2008, jolloin osoite vaihtui miehesi kotimaahan Argentiinaan. Miksi Buenos Aires kutsui?
– Marcelo olisi jäänyt mielellään Suomeen, mutta minä olin muuttamisen kannalla. Vaakakupissa painoi vahvasti se, että koin kotimaan ilmapiirin Nightwish-painolastin takia aika ahdistavaksi. Lisäksi meidän kodin ympärillä, toisinaan suunnilleen ikkunan takana, pyöri faneja ja muita uteliaita, mikä tuntui hyvin epämukavalta. Minulle tuli ajan myötä selväksi, että tarvitsen etäisyyttä sellaiseen meininkiin. Ja koska tykkään haasteista, päätettiin sitten muuttaa kaoottiseen eteläamerikkalaiseen suurkaupunkiin!
Asuitte Buenos Airesissa melkein kymmenen vuotta, mutta muutitte sen jälkeen Espanjaan ja rakensitte sinne talon. Millaisia ajatuksia tämän taustalla oli?
– Argentiinan-aika oli hienoa, mutta pikkuhiljaa maan arvaamaton poliittinen tilanne ja kaupungin turvattomuus alkoivat rassata – erityisesti sen jälkeen, kun tyttäreni syntyi. Buenos Airesissa ei tullut kysymykseenkään, että lapsi leikkii puistossa ja vanhemmat istuvat kahvilla vähän matkan päässä. Siellä täytyy olla ihan lähietäisyydellä ja tarkkailla muiden ihmisten touhuja. Kun asiasta keskusteltiin tarpeeksi, päätettiin muuttaa takaisin Eurooppaan. Espanja tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta jo kielen takia. Espanja on Marcelon äidinkieli, ja minäkin puhun sitä sujuvasti.
– Sain Buenos Airesilta läksiäislahjaksi aikamoisen kunnianosoituksen, sillä olen kaupungin kunniavieras. Muita saman arvonimen saaneita muusikoita ovat muun muassa Sting ja Dave Mustaine. Aika huikea juttu.
Miten Espanjaan kotiutuminen sujui?
– Alku oli hieman haastava. Kun rakennettiin taloa, paikalla kävi parikin kertaa varkaita. Ensimmäinen murto tapahtui, kun oltiin Suomessa viettämässä joulua. Onneksi vietävää ei juuri ollut. Toinen kerta oli ikävämpi. Olin Serbiassa keikalla, ja Marcelo oli kotona Naomin kanssa. Ilmassa oli vaaramomentteja, mutta siitäkin selvittiin säikähdyksellä. Onneksi sen jälkeen on ollut todella rauhallista. Lisäksi meillä on mahtavat naapurit ja asuinalue on muutenkin todella ihana.
Soolourasi alkuhetkistä on vierähtänyt kaksi vuosikymmentä, sillä joululevy Henkäys ikuisuudesta julkaistiin loppusyksystä 2006. Tämä lainakappaleita sisältänyt debyytti sai rockimman seuraajan vain vuotta myöhemmin, kun omaa materiaali sisältänyt My Winter Storm ilmestyi. Millaista sen tekeminen oli?
– Kaikkea muuta kuin helppoa. Siinä vaiheessa takana oli jo vuosien kansainvälinen ura, mutta sooloartistina olin jonkin aivan uuden äärellä. Hyvin moni levy-yhtiö halusi tehdä yhteistyötä, sillä totta kai oletusarvona oli, että Nightwishin entisen laulajan albumi myy hyvin. Kiinnostuksen kääntöpuoli oli tietysti se, että odotukset ja paineet olivat kovat, sillä kaikkea tekemääni verrattiin Nightwish-aikoihin.
– Yksi näiden aikojen isoista ongelmista oli, etten vielä täysin hahmottanut, millainen soolojuttuni tulee olemaan. En halunnut tehdä samanlaista ”oopperametallia” kuin menneinä vuosina, mutta en myöskään haaveillut lähteväni täysin uusille poluille. Hankaluuksia tuotti sekin, että olin edelleen Nightwishin jäljiltä henkisesti aika huonossa jamassa. Kun tarkastelen My Winter Stormia etäisyyden päästä, on selvää, että identiteetti oli vasta etsinnässä.
Onko soolojesi joukossa levy, joka näyttäytyy jälkikäteen erityisen tärkeänä?
– Vuonna 2016 ilmestynyt The Shadow Self on vahva kandidaatti. Aloin avata itseäni entistä rohkeammin ja mennä yhä syvemmälle siihen, mitä todella olen artistina. Niihin aikoihin ympärilleni oli myös löytynyt mainio tiimi biisinkirjoittajia, ja keskinäinen luottamuksemme ja kunnioituksemme oli kovalla tasolla.
Loppuvuodesta 2017 tapahtui merkittävä juttu: sinut pestattiin mukaan Raskasta joulua -kiertueelle ja nousit Hämeenlinnassa lavalle Marko Hietalan kanssa. Millaista oli tavata entinen bänditoverisi pitkästä aikaa?
– Ei ollut kohdattu kahteentoista vuoteen, ja minua jännitti aika pirun paljon. Alkuillasta piti olla harjoitukset ja soundcheck, mutta Marko pääsi aikatauluongelmien vuoksi paikalla vasta paljon suunniteltua myöhemmin. Homma meni sitten suunnilleen niin, että moikattiin pikaisesti backstagellä ja mentiin lavalle ilman mitään treenejä. Myöhemmin illalla juteltiin Markon kanssa enemmänkin, mikä oli hyvin tunteellista ja puhdistavaa.
Viime vuosina olette tehneet yhteistyötä paljonkin. On ollut yhteisiä levytyksiä ja pitkiä kiertueita. Loppu hyvin, kaikki hyvin?
– Olen äärettömän iloinen, että olemme taas ystäviä niin ammatillisessa mielessä kuin muutenkin. Tuntuu ihan huikealta, että voin soittaa Markolle ja kysellä kuulumisia. Koen niinkin, että olen tutustunut Markoon kunnolla vasta viime vuosina. Hän on nykyään aivan erilainen kuin takavuosina. Olemme toki puhuneet myös Nightwish-ajoista, ja Marko on pyytänyt anteeksi bändin senaikaisia toimintatapoja. Hänen vilpitön pahoittelunsa on tuntunut hemmetin hyvältä.
Kun 2010–luvun loppusuora alkoi häämöttää, työtahtisi ja stressitasosi olivat olleet jo pitkään kovissa lukemissa. Kiireet loppuivat kuitenkin kuin seinään syksyllä 2018 saadessasi aivoinfarktin. Millaista toipuminen oli?
– Fyysisesti oloni koheni varsin nopeasti, mutta henkisellä puolella oli enemmän tekemistä. Kesti ehkä vuoden verran, että mietin joka ilta nukkumaan mennessä, heräänköhän minä aamulla. Jossain vaiheessa päätin, etten voi elää loppuelämääni tällaisen pelon kanssa, ja hiljalleen kelkka alkoi kääntyä. Aloin huoltaa kehoani ja mieltäni paljon paremmin kuin aiemmin. Erilaiset terapiat ja henkisen puolen jutut, personaltrainerit, energiahoidot ja muut tulivat osaksi elämää. Oli myös selvää, että infarktin jälkeen aloin ottaa oman jaksamiseni ja stressaamiseni rajat huomioon aivan eri tavalla.
Loppuvuodesta 2022 ilmestynyt kokoelma Best of: Living the Dream niputti aiemman soolourasi yksiin kansiin, ja nyt ollaan uuden aikakauden alussa. Frisson Noir -albumilla on kymmenen biisiä, joista seitsemän sävelsit omin päin ja kolmessa oli mukana ulkopuolinen kirjoittaja. Lopputulos soi raskaammin kuin kertaakaan aiemmin. Oliko se myös tavoitteesi?
– Ehdottomasti. Kahden kitaristin livebändini on kuulostanut lavalla aina raskaammalta kuin levyllä, mutta tällä kertaa ajatuksena oli soundata raskaalta myös studiossa. Miksaajaksi valikoitui muun muassa Disturbedin, Linkin Parkin ja Serj Tankianin yhteistyökumppani Neal Avron, joka teki loistavaa duunia. Frisson Noir kuulostaa juuri niin painavalta kuin halusinkin.
– Onnistuin myös laulamisen suhteen luultavasti paremmin kuin koskaan aiemmin. Lauluosuuksien tekeminen oli hauskaa, stressitöntä ja hedelmällistä. Omissa korvissani kuulen ennen kaikkea sen, että ääneni soi täysin luonnollisesti ja vapautuneesti.
Myös albumin sanoitukset ovat käsialaasi. Millaisia ajatuksia tekstien taustoilta löytyy?
– Niissä puhutaan paljon uskaltamisesta, itsensä kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä. Olen ollut usein epävarma tekemisteni suhteen, mutta vuodet ovat opettaneet luottamaan omiin vaistoihin. Kirjoitankin siitä, että omiin fiiliksiin ja elämän antamiin merkkeihin pitää uskaltaa nojata. Kaiken muun ohella tekstit kannustavat niin itseäni kuin kuulijoitakin elämään tässä hetkessä, rikkomaan omia rajoja ja etenemään omalla polulla rakkauden voimin. Varsinkin itserakkauden voimin!
– Against the Odds -biisi on maininnan arvoinen. Kuten nimestäkin voi arvata, se kertoo juuri siitä, että pienestäkin pitäjästä voi päästä pitkälle – vastoin useimpia todennäköisyyksiä.
Lokakuussa alkaa Frisson Noiria promotoiva maailmanlaajuinen rundi, ja alkuvuodesta 2027 on luvassa Suomen–keikkojakin. Kuinka pitkään aiot kiertää?
– Alustavan suunnitelman mukaan rundi on parin vuoden mittainen. Taannoin jäi mieleen, kun Within Temptationin Sharon den Adel ihmetteli, miten jaksan rundata niin paljon. Teenhän varsinaisten albumikiertueiden lisäksi esimerkiksi joulukeikkoja ja muitakin spesiaalijuttuja. Mutta niin kauan kuin pysyn terveenä, kyse ei ole jaksamisesta, sillä tämä on elämäntapani – rakastan kiertueita. Ihan tosi: jos en jostain syystä pääsisi esiintymään mahtavien fanien eteen, tulisin varmaan oikeasti hulluksi!
5. toukokuuta
Zoom-haastattelu