Rakastaisitko sinäkin hirviöukkelia? Tämä hyvinkin vapaasti suomennettu kysymys alkoi kaikua kotimaisen hard rockin – tai heavyn, jos sana maistuu paremmalta – kentällä kesällä 2002. Lordin värejä tunnustikin moni, sillä Would You Love a Monsterman? -bangerin siivittämä hirviöbändin debyyttialbumi Get Heavy ylitti platinarajan ja nappasi Emma-pystinkin.
– Siinä vaiheessa Lordi oli ollut olemassa jo kymmenen vuotta ja pakettia oli hiottu kaikessa rauhassa. Kun sitten astuttiin lopulta esiin, homma lähti nopeasti kiitettävän isoille raiteille, Mr. Lordi, ystävien kesken Tomi Putaansuu, muistelee.
Kunnianhimoinen kakkoslevy The Monsterican Dream iskeytyi markkinoille keväällä 2004. Lordin musiikillinen kattaus oli nyt laajempi, jopa progressiivisempi, ja albumin yleissoundi tummempi.
– Kirjoitin edelleen valtaosan materiaalista, mutta mukaan tuli aiempaa enemmän muidenkin ideoita. Ajatuksena oli venyttää bändin musiikillisia rajoja, ja itse halusin mukaan erityisesti King Diamond -vaikutteita, Putaansuu alleviivaa.
– Monet Get Heavystä innostuneet eivät ostaneet uusia tuulia ja vivahteita – ihan kirjaimellisesti. Kun myynti jäi debyytin lukemista, osa jengistä alkoi naureskella vahingoniloisesti, että tämä vitsi on nyt taputeltu ja Lordi jäi lyhyeksi tähdenlennoksi.
Orkesterin sisäpiirissä ei pidetty kriisipalaveria, mutta ei laskusuhdanne jäänyt huomaamattakaan. Tilanneratkaisu ei edustanut rakettitiedettä.
– Muistetaan yksi juttu: minä olen Lordin suurin fani. Ja millaista musiikkia rakastan eniten? Niinpä niin. Otettiin taas lusikka kurttuisiin käsiin ja palattiin Kissin, Alice Cooperin ja Twisted Sisterin viitoittamille poluille. Tavoitteena oli valmistella kasarivaikutteinen ja hittipitoinen melodinen heavy rock -kiekko.
Runsaudenpulaa
The Arockalypsen työstöprosessi nytkähti liikkeelle tutulla tavalla. Putaansuu ja muutkin yhtyeen jäsenet – eritoten rumpali Kita eli Sampsa Astala – ahkeroivat aluksi tahoillaan.
– Tällä kerralla ei päästy seuraavana ilmestyneen Deadache-albumin [2008] lukemiin, jolloin käsissä oli 75 alustavaa biisiä, mutta kyllähän The Arockalypsen varhaisvaiheessakin puhuttiin monesta kymmenestä aihiosta, Putaansuu muistelee.
– Ideoista ei todellakaan ollut pulaa. Paitsi runsaudenpulaa. Luovuus kukki valtoimenaan, ja yleinen fiilis oli sellainen, että käsissä on reilusti hemmetin hyvää kamaa, Astala sanoo.
– Muistan hyvin esimerkiksi sen kerran, kun rakennettiin ja sovitettiin treenikämpällä Hard Rock Hallelujahia, jonka työnimi oli pelkkä ”Rock Hallelujah”. Oltiin siellä Tomin kanssa kahdestaan, mietittiin biisin starttia ja muita käänteitä. Kun palaset alkoivat loksahtaa, tuli hiljalleen fiilis, että tästä on kehittymässä jotain hyvinkin spesiaalia.
Jos musiikillista soppaa hämmensivät muidenkin jäsenten lusikat, tekstimaailman pelikentällä touhusi totutusti vain Putaansuu.
– Get Heavyn sanoitukset olivat täynnä tuttuja heviteemoja ja kauhutarinoita, kun taas The Monsterican Dream keskittyi melkein yksinomaan kauhuun. The Arockalypse palasi tässäkin suhteessa debyytin tunnelmiin, sillä päätin yhdistää horror-aiheita raskaan rockin ilosanomaan ottamatta tälläkään kertaa kantaa mihinkään vakavaan tai saarnaamatta yhtään mistään. Miksi? Olen Lordin pääasiallinen kohdeyleisö ja haluan viihtyä.
– The Arockalypsen tekstien erikoispiirre oli, että halusin yhdistää I Wanna Rock -tyyppistä ilottelua sanaleikkeihin ja raamatulliseen kielikuvastoon. Hard Rock Hallelujah on tästä toki selkein esimerkki, mutta ei suinkaan ainoa. Bringing Back the Balls to Rock taas oli ilmiselvä avausraita. Se antoi vahvasti osviittaa siitä, mitä kokonaisuuden suhteen oli luvassa.
Samaan aikaan kun albumimateriaali kasautui pala palalta, bändin rivistössä oli yhä enemmän turbulenssia. Basisti Kalma (Niko Hurme) ja kosketinsoittaja Enary (Erna Siikavirta) olivat lähtökuopissa. Kokoonpanon natina ei kuitenkaan huolestuttanut orkesterin kipparia.
– Lordi oli ollut tuulinen paikka 90-luvun demoajoista lähtien. Jäseniä oli tullut ja mennyt. En väheksy yhtäkään bändissä vaikuttanutta, mutta fakta on se, että Lordi on yhtä kuin minä. Jos minä hajoan, Lordikin hajoaa. Ei muuten.
– Itse asiassa se, että mielipiteiden esittäjiä oli hetkellisesti vähemmän, teki The Arockalypsen valmistelemisesta helpompaa ja yksinkertaisempaa. Siinä vaiheessa kun isosta demopinosta alettiin poimia todellisia helmiä, päättävän pöydän ääressä olivat oikeastaan minä, Sampsa ja Amen [kitaristi Jussi Sydänmaa] sekä Sony Musicin A&R Janne Halmkrona. Ja tietenkin levyn äänittäjäksi, miksaajaksi ja tuottajaksi pestattu Jyrki Tuovinen.
Get Heavy tehtiin monissa liemissä marinoidun T. T. Oksalan kanssa, ja The Monsterican Dreamin tuotantovastuu oli muun muassa HIMin kanssa työskennelleen Hiili Hiilesmaan käsissä. Miten Jyrki Tuovisesta tuli kolmannen levyn yhteistyökumppani?
– T. T. oli mukava mies ja kovan luokan tekijä, mutta touhu oli välillä turhan kaoottista. Viinanhuuruisuutta ja säätämistä oli pikkuisen liikaa. Myös Hiili oli kivikova ammattilainen, mutta hänen suksensa menivät pahasti ristiin esimerkiksi Amenin kanssa. Oli siis selvää, että seuraava levy tehdään jonkun muun kanssa, Astala sanoo.
– Tiaisen Arska, Tehosekoitin-kitaristi ja Levy-yhtiön perustaja, toimi näihin aikoihin Lordin managerina. Jyrki oli tullut Arskalle tutuksi Apulanta-kuvioiden kautta, ja hän suositteli tuottajaa meillekin. Kun Arska vakuutti, että Jyrki on hemmetin kova tekijä, ostin mielipiteen saman tien, Putaansuu sanoo.
Tulevat yhteistyökumppanit kohtasivat toisensa ravintolassa Helsingin Kampissa.
– Käytiin nepalilaisessa vetämässä kunnon annokset, ja vatsat olivat sen jälkeen ihan sekaisin. Hyvä alku projektille, Astala naurahtaa.
Tuovinen kertoi ruokapöydän ääressä työskentelymetodeistaan.
– Ilmoitin olevani ryhmätyökeskeisen duunin kannattaja. En ole koskaan ollut mikään autoritäärinen tuottaja, vaan haluan luoda studioon kannustavan tätä tehdään yhdessä -fiiliksen, tuottaja sanoo.
– Kokoonpano oli käymistilassa ja jouduin hahmottamaan sen hetken Lordi-kemian lainalaisuuksia vähän aikaa. Yksi asia tuli selväksi alusta asti: Tomin ja Sampsan välinen dynamiikka on viimeisen päälle kunnossa. Sama kuvio toistuu hyvin usein rock’n’rollin kentällä: bändissä on kaksi ydintyyppiä, joiden energiat ja ideat vievät hommaa toden teolla eteenpäin.
Kun levyprojekti toden teolla alkoi, Tuovisen kuvaus työtavoistaan osoittautui todenmukaiseksi.
– Jyrki oli lempeä ammattilainen, eikä hänellä ollut minkäänlaista auktoriteettia, mikä tarkoitti The Arockalypsen tapauksessa pelkästään hyviä asioita. Silmissämme kiilui sama tavoite, ja päämäärää kohti matkattiin toisiamme kannustaen ja tukien, Putaansuu sanoo.
– Kun oltiin aloittamassa studiosessioita, Jyrki sanoi, että tehän voisitte tuoda paikalle kaikenlaista hauskaa ja inspiroivaa rekvisiittaa. Meitä ei tarvinnut kahdesti käskeä, ja kohta paikka oli täynnä kaikenlaista Kiss-krääsää. ”Visuaalisesti kirjava ympäristö” osoittautui erittäin innostavaksi!
Myös Astalan mieleen nousee osuva esimerkki Tuovisen työskentelytavoista.
– Minulla taisi olla ekana äänityspäivänä pieni kohmelo. Jyrki tuumasi, että siemailehan rauhassa pari keskiolutta ja aletaan nauhoittamaan sitten. Sen jälkeen fiilis sopivan rento, eikä rumpuosuuksien purkittamisessa kauan nokka tuhissut. Olisiko siihen mennyt kaikkiaan pari päivää.
Kaikki ruvella
The Arockalypselle päätynyttä materiaalia nauhoitettiin lopulta varsin pitkään ja monessa paikassa, muun muassa Fried-, Johtoääni- ja Petrax-studioissa.
– Rummut tehtiin Soundtrackillä Pitäjänmäessä, sillä isossa soittotilassa saatiin taltioitua luonnollinen ja kookas soundi, Tuovinen kertoo.
– Useiden eri studioiden käyttämisen taustalla oli erilaisia logistisia ja taloudellisia syitä, mutta homma toimi oikein hyvin, sillä työskentelimme Pro Tools -pohjaisesti. Kunhan fiilis oli kohdallaan, nauhoituspaikalla ei ollut niin isoa merkitystä.
Välillä oltiin ihan muualla kuin ”oikeassa studiossa”.
– SCG3: Special Report -intron tekeminen oli hemmetin hauskaa, Astala naurahtaa.
– Oltiin meikäläisen kämpällä Kolmannella linjalla. Kiinnitettiin tietokoneeseen mikrofoni ja laskettiin se pitkällä piuhalla kadulle. Saatiin autenttiset kadunäänet ja muut kolinat mukaan, kun intron puheosuudet taltioitiin.
– Äänessä on myös Twisted Sisterin Dee Snider. Hänen mukaan saamisensa oli tietenkin ihan älyttömän siistiä, mutta eräs yksityiskohta jäi harmittamaan. Dee nimittäin sanoo introssa ”this is the day of reckoning”, mutta ideana oli, että hän olisi käyttänyt sanaväännöstä ”rockoning”. Häneltä tulleissa versioissa oli vain ”reckoningia” kerta toisensa perään.
Dee Snider ei ole levyn ainoa nimekäs vieras. Mukana ovat myös entinen Kiss-kepittäjä Bruce Kulick, Accept-legenda Udo Dirkschneider ja Sniderin bändikaveri Jay Jay French.
– Kun tuli puhetta vierailijoista, vaikkapa Udosta, Janne Halmkrona totesi saman tien, ettei kysyminen maksa mitään. Sitten meni päivä tai pari, ja Janne ilmoitti Udon olevan messissä. Se oli ihan älyttömän hienoa, Putaansuu sanoo hymyillen.
Udo ei myöskään suhtautunut hommaan puolivillaisesti vaan saapui Helsinkiin omia osuuksiaan varten.
– Menin hakemaan Udoa lentokentältä Jannen kanssa, ja meitä jännitti vähän. Olin tietysti ajatellut, että herra Dirkschneider tulee paikalle täydessä sotisovassa, nahkakamoissa tai maastopuvussa, mutta miehellä olikin jotkut pieruverkkarit ja collegepaita. Perkele, ei se näyttänytkään tyypiltä, joka nähdään Balls to the Wallin videossa, Putaansuu puuskahtaa.
– Sitten mentiin syömään, ja Udo valitsi listalta margheritan. Anteeksi mitä? Ei hevilegenda vedä sellaista pizzaa. Kaiken huipuksi se söi vain puolikkaan, sillä oltiin menossa saman tien lauluhommiin. Sitten kun päästiin studiolle, Udo kaivoi taskusta lukulasit. Kun mies seisoi laulukopissa lukulasit nenällä, heavyn legendaarisesta puusta varisi kuolleita lehtiä. Että ei kai nyt German metal tank tarvitse jotain perkeleen lukulaseja! Sehän näkee kaiken laserkatseella!
Putaansuun railakas nauru kertoo, ettei kokemuksesta jäänyt ylitsepääsemättömiä traumoja.
– Älkää muutenkaan käsittäkö väärin: Urkki on aivan mahtava tyyppi, ja me ollaan tänäkin päivänä helvetin hyviä ystäviä.
Saksalaissolistin vierailu jäi elävästi myös Tuovisen mieleen. Dirkschneiderin sireeni nimittäin kajahti melko kuuluvasti.
– Oli katsottu tasoja etukäteen. Sitten Udo meni laulukoppiin ja kirkaisi ensimmäisen kerran. Jaahas, kaikki meni ruvelle, punaiselle ja muutenkin överiksi. Okei, otettaisiinko vaikka kahvit, jatketaan vähän ajan päästä… Piti vähän vaihdella mikkejä ja säätää asetuksia. Ja kohta saatiin talteen ihan helvetin hyvää kamaa!
– Kun Udo alkoi tuutata, miehen arkisuus unohtui saman tien. Ei ollut kahta sanaa, oliko studiossa sataprosenttinen legenda vai ei, Astala alleviivaa.
Pohjoisamerikkalaiset artistit eivät saapuneet Suomeen, vaan Kulick ja French lähettivät hengentuotoksensa sähköpostilla.
– Jayltä tuli karu mp3-tiedosto. Ekassa kanavassa soi biisi, toisessa hänen soolonsa. Onneksi Kulickin kanssa toimittiin vähän eri tavalla. Hän käytti omaa äänittäjää, jonka kanssa valmisteltiin hommaa keskustelemalla esimerkiksi mikkien asettelusta, Tuovinen kertoo.
– Kun oltiin myöhemmin rundilla USA:ssa, käytiin Jayn luona kyläilemässä. Kitaristi pahoitteli, että jos hän olisi tajunnut, että tässä tehdään oikein kunnon multiplatinalevyä, hänenkin panostuksensa olisi ollut erilainen. No, sattuuhan näitä, Astala naurahtaa.
Ja sitten oli vielä tapaus Sebastian Bach.
– Kun kysyttiin Sebua mukaan, eka vastaus oli caps lockeilla ”OF COURSE, FIRE IT UP DUDE” ja ainakin kymmenen huutomerkkiä. Mietittiin, että Sebu on messissä, mahtavaa, Putaansuu muistelee.
– Seuraavaksi aloin kysellä, miten homma hoidettaisiin, mihin lähetän tiedoston ja niin edelleen. Vastaus: ”YEAAHHHHHHH! LET’S DO THIS SHIT! WHOOAOOAAA!!!!!!!!!!” Lopulta kului kuukausia ja taas kuukausia, ja Sebun vastaukset olivat kerta toisensa jälkeen edellisen kaltaisia. Ei auttanut mitään, vaikka yritin toitottaa, että nyt alkaa olla viimeinen hetki. Se oli pikkuisen kummallista. Kaveri oli helvetin innoissaan ja halusi lähteä messiin, mutta mitään ei tapahtunut. Shittiä ei todellakaan doattu!
– Sitten The Arockalypse julkaistiin. Oltiinkohan jo saavuttu takaisin Suomeen Ateenan Euroviisuistakin. No, yhtäkkiä Sebulta tuli innokas kysymys, että milloin homma hoidetaan – ehkä vuosi deadlinen jälkeen! Siihen oli hupaisaa vastata, että kyseinen albumi myi jo platinaa ja ollaan nyt rundilla. ”AAH, ALL RIGHT MAAAAAAN! ALL RIGHT COOL!!!!!!!!!!!!!!!”
Kerroksellista soundia
Kun Tuovisen miksaamaa ja Svante Forsbäckin (Rammstein, Volbeat, Amorphis) masteroimaa The Arockalypseä kuuntelee tänä päivänä, levy kuulostaa kiitettävän ajattomalta.
– Olen samaa mieltä. Se kuulostaa edelleen raikkaalta ja erottelevan selkeältä. Onhan se Lordi-aikojeni parhaalta soundaava tuotos, Astala sanoo.
Kun soundimaailmaa aikoinaan muovattiin, Tuovisella oli kokonaisuuden suhteen muutamia tärkeitä johtoajatuksia.
– Yksi tärkeimmistä oli, että Lordissa ei ole kyse pelkästä musiikista vaan kokonaisesta visuaalisesta maailmasta. Esimerkiksi puvuissa ja kansitaiteissa on aina ollut valtavasti yksityiskohtia, ja halusin hyödyntää tätä kulmaa myös miksauksessa. Ajattelin, että soundiin pitää rakentaa kerroksellisuutta ja ujuttaa mukaan kiinnostavia yksityiskohtia, jotka saattavat paljastua vasta monien kuuntelukertojen jälkeen.
Miksaaminen ei kuitenkaan ollut ongelmatonta. Polttopisteessä oli virveli, jonka soundin suhteen Putaansuu ja Tuovinen olivat aluksi täysin eri linjoilla.
– Nykyään kiinnitän enemmän huomiota kokonaisuuteen, mutta parikymmentä vuotta sitten tilanne oli eri. En ollut juurikaan kiinnostunut edes omasta laulusoundistani, mutta virvelin kaikuisasta suuruudesta en ollut valmis tinkimään. Idea oli periaatteessa se, että kun lyödään virveliä, se kaikuu kuuntelutilassa vielä sittenkin, kun cd on otettu pois soittimesta. Tai jos virppaiskua kuvaillaan tavulla ”koh”, niin siinä täytyy olla ainakin viisitoista h-kirjainta!
– Nyt pitää ehkä muistuttaa, että superkaiutettu virppa ei todellakaan ollut muodissa vuonna 2006, Astala toteaa.
– Jyrkät kommentit eivät olleet ongelma, sillä olin tottunut tiukkaan palautteeseen muiltakin artisteilta, Tuovinen sanoo. – Mutta kun Tomin vastaus ehdottamaani miksaukseen oli ”ei, ei, vittu ei”, se veti vähän hiljaiseksi. Että mitä tässä ylipäänsä on tehtävissä, jos mielipide nollaa koko työpanoksen!
Putaansuun asenne oli pitkään järkähtämätön: jos virvelisoundia ei saada kohdalleen, levy jää julkaisematta.
– Sitten löydettiin eräänlainen kompromissi, Astala kertoo. – Muistan sanoneeni Jyrkille, että jos rumpunauhoituksissa käytettyjä huonemikkejä avataan vähän härskimmin, soundi saattaa miellyttää Tomia hieman enemmän. Virveliin tulikin sitten enemmän kahahdusta, ja onneksi se meni läpi. Enemmän tai vähemmän irvistelyjen siivittämänä.
Ketään ei kiinnosta
The Arockalypse ilmestyi maaliskuun alussa 2006. Vaikka Lordi oli jo tunnettu nimi ja bändi valittu Suomen edustajaksi kevään Euroviisuihin, juhlavia fanfaareja ei kevään loskassa kuultu.
– Ennen The Arockalypsen julkaisua järjestettiin virallinen ennakkokuuntelu helsinkiläisbaarissa. Tomi ei ehtinyt paikalle, kun hänen piti rakentaa lavasteita tulevia Suomen-keikkoja varten. Oltiin suunniteltu hyvät bileet ja nähty homman eteen runsaasti vaivaa, ja sitten paikalle ilmestyi ehkä kuusi ihmistä, Astala muistelee.
– Soittelin jätkille, millainen meininki siellä on. Kun kuulin totuuden, siinä tuli aika turhautunut olo. Että me ollaan juuri väännetty uutta levyä kovalla pieteetillä ja valmiin albumin kanssa tulee fiilis, että vittu ketään ei kiinnosta.
Tilanne kääntyi päälaelleen parissa kuukaudessa. Kun Ateenan laulujuhlat päättyivät voittoisasti ja Lordi palasi viisupystin kanssa Suomeen toukokuun puolivälin jälkeen, Helsingin Kauppatorin kaoottisiin hirviöbileisiin ahtautui lähemmäs satatuhatta itsehillintänsä kadottanutta – valtiojohtoa myöten. Monstereista oli tullut yhdessä yössä kansallissankareita, ja mitäs minä sanoin -kommentoijia löytyi joka niemestä ja notkosta.
– Jäi vähemmälle huomiolle, ettei voitto ollut mikään yllätys: mehän ennustettiin koko homma It Snows in Hell -biisissä, Putaansuu naurahtaa.
– ”It snows in hell” on versioni ”hell freezes over” -sanonnasta. Ja kuinka monen vuoden ajan Suomessa olikaan puhuttu, että helvetti jäätyy ennen kuin Suomi voittaa euroviisut. Niinpä niin!