Otsake lienee harkittu. Jos Ville Puronahon Suonuotio-soolohanke pitäisi tilallistaa, se hahmottuisi metsän läpi kulkevaksi, juurten ja kivien jäsentämäksi taipaleeksi, joka lupaa viedä kauas mutta ohjaa huomion kaikkeen ympäröivään.
Samalla täsmenne on olennainen. Suonuotion toinen pitkäsoitto on osa trilogiaa, joka kiinnittää ilmavan indiefolk-soinnin 1970-lukulaisesti hulmuavaan progressiivisuuteen ja kärsivälliseen kraut-katsantoon. Minuutteja pelkäämättömissä lauluissa häivähtävät tosin tuoreemmatkin kerrostumat. Alitajuntaa kompassinaan käyttävän ilmaisun yhteydet esimerkiksi Wojciechin ja Liekin mielenmaisemiin ovat ilmeiset.
Vaikka kahden vuoden takainen Laajavuori-single osoitti Puronahon hallitsevan järkähtämättömän motorik-estetiikan, tällä kertaa hän luottaa orgaanisempaan pulssiin. Niin tarmokkaasti kuin levyn eräänlainen nimikkokappale Polku vie uneen nostaakin lauluraitaa pintaan, albumin ydin on lempeissä instrumentaatioissa ja niistä huokuvassa rauhassa. Pohjimmiltaan Puronahon haaveikas tulkintakin uppoaa sointien virtoihin ja jättää sanoitukset viitoiksi mielikuville.
Vaikutelmille herkkä levy viestii intentioistaan avoimesti. Näillä poluilla on merkityksellisintä liikkeen ja hetkellisyyden huokoisa suhde.