Teksti ja kuvat: Sami Nissinen
We Jazzin laajennettua hiljattain keikkamyynnin puolelle ja samalla tyylillistä repertoaariaan, on lauantainen KULT -klubi yksi tämän uudehkon toiminnan hedelmiä. Porukkaa on illan ensimmäisen yhtyeen esiintyessä jo tuvan täydeltä, ja tunnelma on tiivistynyt ja sähköistynyt.
Hammok tulee Oslosta, Norjasta. Hammokin pitkään muodostanut trio on kasvanut lavalla kvartetiksi, kun kitaristi Bosse Krogh Kiønig on liittynyt yhtyeeseen kiertuekitaristiksi. Hammok suorastaan säkenöi hardcoreen kuuluvaa räiskyvää energiaa. Samalla sen musiikki on ihanan kieroutunutta ja kiehtovan nykyaikaista – sekoitus aggressiivista hardcorea, noise rockia ja modernia hyper popia.
Laulaja-kitaristi Tobias Osland on kuvannut musiikkiaan muun muassa siten, että “yhtyeen idea on tuottaa hulluja ääniä ja saada ideat tuotua fyysisesti mahdollisimman hyvin esille”. Ja siinä se onnistuu häkellyttävän hyvin.
Tässäpä teille sähkökitarayhtye, jonka kitarat eivät soi iänkaikkisen, uskottavan “vintagesti” vaan vinkuvat vittumaisesti, digitaalisesti säröytyen. Rytmi poukkoilee ja tahtilajit vaihtuvat jatkuvasti, silti kappaleissa on jännää tarttuvuutta, joka tuntuu juontuvan kielen rytmityksestä, hokemista ja erilaisista “kielipeleistä”. Jos biisit ovatkin melodisesti kapea-alaisia perustuen semi-melodiseen puhelauluun ja huutoon, voi sen katsoa kuuluvan tyyliin. Ja eivät kitarariffitkään ole melodisimmasta päästä, pikemminkin ne jauhavat korvia riistäviä, dissonoivia, mutta rytmisesti ja soinnillisesti kiehtovia riffejä.
Lyhyeksi tukkansa ajaneella Oslandilla on omalaatuista karismaa ja hän on intensiivinen esiintyjä. Kuten on koko yhtyeensä, jonka esiintyminen saa lisäpontta siitä, että kaikki sen eturivissä soittavat jäsenet rumpalia lukuun ottamatta osallistuvat lauluhommiin. Siinäpä teille karua runoutta! Helsingin rokkikansa hurmioituu pistämällä asiaan kuuluvan holtittomat tanssit pystyyn. Tunnelmassa on jotain kauniin eskapistista ja urbaania, kun strobovalot saavat kerrankin näin hyvää kontenttia käytettäväkseen.
Yhtye on pelottavan kovassa iskussa ja vaikka tänään bändit ovat riittävän erilaisia, ettei mitään varsinaista kilpailuasetelmaa synnykään, on ihmismieli sellainen, että se hakee mielikuvia vastakohdista ja rinnastuksista, ja toisaalta näin tulevat myös molempien yhtyeiden erilaiset vahvuudet ja mahdolliset heikkoudet myös esiin.
Hammokin erittäin informaatiopitoisen nykymusiikin ja Nothingin perinnetietoisen shoegazen/indie rockin välillä oli siis jonkinlainen lähtökohtainen ero, vaikka molemmat yhtyeet modernisti sampleja livesoiton ohessa käyttävätkin. Hammokin jälkeen Nothing kuulostaa kuitenkin melko tavanomaiselta, mutta erittäinkin kiertoääniseltä ja kaikuisalta.
Nothingin vahvuus on aina ollut melodisuudessa ja hienoissa sävellyksissä, mutta se on vähemmissä määrin tunnettu innovatiivisuudesta 2020-luvun mittapuulla. Pohjimmiltaan yhtye jatkaa tyylillisesti suoraan sieltä 1990-luvulta, mihin Swervedriver, Ride, Slowdive ja MBV shoegazen ensimmäisen aallon jälkeen “kentän” hetkellisesti jättivät, ja on lisännyt siihen grunge-tyyliset kitarariffit ja viimeisimmillä levyillään luupit ja samplet.
Yhtye aloittaa keikan July the Fourthilla, jota seuraa uuden levyn mainio Toothless Coal. Kolmas biisi on ripeämpi Downward Years to Come vuoden 2014 Guilty of Everything -levyltä, jota seuraa balladi Hymn to the Pillory. Keikan aloitus pitää sisällään liikaakin dronetusta ja kitaroiden virittelyä, mikä meinaa syödä toiminnasta tehoja.
Vaikka yhtyeen tänä vuonna julkaistu albumi A Short History of Decay uudistikin yhtyeen ilmettä tuomalla mukaan niinkin “radikaaleja” tuotantoratkaisuja kuin breakbeat-tyylisiä rytmejä ja muuta konesälää, on musiikki muodoltaan hyvinkin ysäriä itseään, eikä siinä mitään. Asian kääntöpuoli on kappalemateriaalin tietty geneerisyys ja kaavamaisuus, josta ei tule Hammokin tavoin informaatioähky ja hämmästys, vaan neljännen biisin kohdalla pieni haukotus.
Vasta Cannibal Worldin edellä mainittujen breakbeat-rytmien jytkeessä Nothingin laiva ui satamaan ja löytyy kaivattu tunne, jossa kokonaisuus tuntuu suuremmalta kuin osiensa summa.
Kahdeksankymmentä levynjulkaisun jälkeen soitettua keikkaa näkyvät ja kuuluvat Nothingin toiminnassa varmuutena. Ajoitukset ja irtiotot käyvät yksiin, mutta muuten homma vaikuttaa melko rutiininomaiselta.
Domenic Palermo ei ole mikään kultakurkku, mutta äänitteillä hänen äänensä väri ja sointi miellyttävät. Livenä kyvyt punnitaan ihan eri tavalla ja alkukeikasta Palermon vaatimaton laulu meinaa hukkua kitaroiden dronen ja feedbackin alle. Kitaristi Doyle Martin tuplaa suurimman osan Palermon laulusta jota toinen kitaristi Cam Smith täydentää vielä paikoin stemmoilla. Kenenkään laulua ole miksattu päällimmäiseksi vaan kaikumassan sisään leivottu yhteislaulu kuuluu tyylin mukaisesti muiden soittimien seassa “yhtenä instrumenteista”.
Palermo on valinnut välispiikkien osalta hiljaisen linjan eikä hän puhu keikalla juuri mitään. Sanoo kerran tai kaksi kiitos, mutta muutoin se on siinä. Sen sijaan biisien välissä kuullaan useampaankin otteeseen ahdistavia, apokalyptisia puhesampleja, jotka lomittuvat feedbackin ja dronen sekaan. Ne toimivat vieraannuttavina elementteinä ja vaikuttavat sisältävän jonkinasteista kulttuurikritiikkiä ja semi-filosofista ajankuvaa.
Ja sitten on se kappalemateriaali, mikä on keskenään turhankin samankaltaista, -mittaista ja -tempoista. Loppukeikkaan tuo kaivattua energiaa varhaisempaa materiaalia edustava, rokkaava Bent Nail. Yhtye ei ole kuitenkaan vielä siinä pisteessä, että sen kannattaisi jättää soittamatta hienoimmat biisinsä, kuten A.C.D. (Abcessive Compulsive Disorder), Nineteen Ninety Heaven ja I Hate Flowers, vaikka se on varmasti niitä omasta mielestään soittanut aina kyllästymiseen asti. Itse asiassa yhtye ei soita ainoatakaan kappaletta sen läpimurtolevyltä Tired of Tomorrow (2016), mikä tuntuu petokselta.
Yhtye poistuu lavalta alle tunnin jälkeen, mutta yleisö ei ole saanut vielä tarpeekseen. Alkukeikan puutteista huolimatta keikka on ollut nautittava kokonaisuus. Palattuaan takaisin lavalle Palermo esittää todellisen punchlinen: “We are nothing”. Yleisöstä kuuluu monenlaista kannustavaa kommenttia ja tekee itsekin mieli huutaa: “C’mon, you are not that bad”. Juteltuaan hieman enemmän yleisölle Palermo antaa kuvan sydämellisestä ja myös hauskasta tyypistä.
Pienistä kauneusvirheistään huolimatta Nothing on “meidän yhtye”. Ehkä kyse on siitä, että tämänkaltainen musiikki on alue, jossa (miehen) on lupa olla angstinen ja surullinen. Nykyisessä kulttuurissa se tuntuu harvinaiselta, jopa terapeuttiselta, vaikka idea ei olekaan sinänsä uusi. Palermon tarina vankilatuomioineen kyllä tiedetään, ja on kai syytä sanoa, ettei kaikki ole vain keinotekoista ja itsetehostettua angstia, vaan ihmiselämään mahtuu todellisia tragedioita ja kärsimystä. Nothingin musiikki on täsmälääkettä niiden käsittelemiseen ja toisaalta myös unohtamiseen.
Harvalla laulunkirjoittajalla on myöskään yhtä vilpitön kyky ja mieli kirjoittaa encorena kuulluun Never Come Never Morningin kaltaista kappaletta, jos kriteerinä pidetään konstailematonta kauneutta. Sen koskettavat säkeet jättivät keikasta lämminhenkisen ja liikuttavan tunteen.
“The ocean’s weight
Could not keep me home
And I keep falling off
Without you here”
