Voiko rapin ja metallin yhteentörmäys olla vielä 2020-luvulla jotain uutta ja ennenkuulematonta? Vai onko sen kohtalona olla joko ”Body Countia”, nu-metalia tai muuta modernia väljähtyneisyyttä, joka ei ole räppia tai metallia?
Kuuden vuoden soolohiljaiselon jälkeen Julma Henrin julkilausuma asian suhteen on jyrkkä ja ehdoton.
Lukema 666 kääntyy jo levyn nimessä peilikuvaksi. 17 kappaleen kokonaisuudella Julma Henri ja tuottajansa Tes La Rok saavat rinnalleen kitaristit Pötsin (Päivän leike) ja Henri Sorvalin (Moonsorrow), bassoon Jani Lehtosaaren (Impaled Nazarene) ja vieraitakin riittää räppäreinä Djangomaynista DMONiin.
Tuskin kukaan osasi silti aavistaa etukäteen, mitä tältä porukalta voi albumimitassa odottaa. Voit heittää heti roskiin kaikki kuvitelmat riffilevystä, jolla heitetään riimiä metallin päälle, ja ehkä lauletaan vähän puhtaasti kertosäkeissä.
Julma Henri on kaiken keskiössä, ja levyn kuumottava raskaus syntyy jostain ihan muusta kuin tekorankoista ratkaisuista. Aaa ei päästä ketään helpolla. Ei tekijöitään, eikä kuulijoitaan. Se on sisäänpäin kääntyneitä mielen umpikujia pakotettuna ulos, mistä seuraa maanista tajunnanvirtaa ja suoria julistuksia syljettynä päin näköä.
Kiirastuli sen kuin pahenee, kun Julma Henri joukkoineen on koonnut sanoille taustat, joissa syvät alataajuudet, raapivat kitarat ja hiipivät rytmit ravistelevat kuulijaa koko ajan. Levy ei todellakaan ole kepeää viihdettä kuin korkeintaan niinä hetkinä, kun taustoista löytää flirttejä Slayerin tai vaikka Twin Peaksin suuntaan.
Kaikki tämä on saattanut lähteä liikkeelle siitä useimmille keski-iässä valkenevasta hetkestä, kun tajuaa oikeasti, ettei elämä ole ikuista, mutta Julma Henrin tapauksessa nämä fiilikset eivät elä vain sanoissa vaan myös äänessä.
Albumi onkin paikoin niin raskasta kuultavaa, että se on koko mitassaan kuin hereillä koettua painajaista. Se on lähes luotaantyöntävä kokemus. Juuri siksi tämä Julma Henrin oksentama todellisuus on erittäin tarpeellista kuultavaa.