Unohdin mun skuutin Kaikun pihaan ja menetin mun luottotiedot. Tuo ei ole viestintäsovellus Jodeliin lähetetty keskustelunavaus vaan helsinkiläisyhtye Keitaan toisen albumin toisen singlejulkaisun nimi. Jo pelkästään kappaleen nimi sai jotkut kollegani reagoimaan vihamielisesti. Itse kappalekin huokuu sen sorttista leuhkuutta, jota kappaleen nimikin välittää. Tälläinen sikailu herättänee yleisössä välittömän reaktion, onnistunut otsikko siis!
Myönnettäköön, että en itsekään varauksemattomasti rakasta yhtyeen 1970-luvulle kurottavaa kepeää indierockia. On kuitenkin sanottava, että haukotuttavaan ensilevyyn verrattuna yhtye on kehittynyt valtavasti. Olisin kuitenkin toivonut, että singlekappaleiden leuhotus olisi jatkunut koko levyn mitan.
Keidas on yhtyeenä pätevä, eikä kappaleissa sinällään ole mitään vikaa. Kokonaisuutena levy kuitenkin on hiukan linjaton. Välillä groovaava poppailu vaihtuu Radiohead-henkiseen paatokseen. Tällaisten kontrastien käyttö tuntuu hiukan latistavalta. Olisin vain kaivannut lisää hikisiä yökerhokuvauksia ja leimuavaa koreilua tanssilattioilla.
Mikäli yhtye olisi pitänyt yllä sen röyhkeän ja pettävän kepeyden, jonka se tuntuu tunnelmana hyvin hallitsevan, olisin ehkä pitänyt levystä enemmän. Nyt kokonaisuuden kuunteleminen jättää jälkeensä haalean fiiliksen.