Vilpittömyys on ensimmäinen mieleeni tuleva sana, kun kuuntelen näitä yksinäisyyden juoksuhaudoissa kaikuvia lauluja. Muun muassa Hexvessel-yhtyeen riveistä tuttu Jesse Heikkinen tekee omaa musiikkiaan totisuudella ja paatoksella. Iterum Nata soi osana viimevuosina sakean rihmaston synnyttänyttä dark/wyrd/neo/occult-folk-maailmaa, joka sijaitsee jossain progen, esoterian ja okkultismin kanssa askartelevan raskaan rockin ja folkin liepeillä.
Heikkisen melankolian eri asteilla operoiva maisema linkittyy omassa päässäni vahvasti 60-70-luvun taitteen progen, hevin ja hippifolkin balladipuoleen. Hartaina vellovat urkumatot ja ajoittain hieman maneerisesti ”aavemaisuutta” mallaavat molliharmoniat viittaavat sinne. Konstailemattoman kuulas soundi ei kuitenkaan esitä vanhaa tuotantojälkeä, mikä irrottaa laulut uusfolkin retroilevimmasta siivestä. Luontomystiikan ja unikuvien taajuuksilla soivat tekstit ja Heikkisen laulu antavat musiikille omakohtaisen klangin. Tässä soi otsikossakin esiin nostettu yksinäisyyden ääni, ei mystinen roolileikki.
Puhtaasti musiikillis-soitannollisesti kokonaisuudesta jää hieman yksitotinen jälkimaku. Kikkailuja ei kukaan kaipaa, mutta esimerkiksi kuulokuvaa hallitsevaa akustista kitaraa käytetään aika vivahteettomasti. Ehkä sinnikkään harjaussoiton kaveriksi olisi folk-perinteestä voinut imaista pari hatsia esoteerisemman pikkailun ja harmonia-ajattelun henkeä värittämään hieman tasapaksua jatkumoa.