Mary Halvorsonin sähkökitaran soundi kuulostaa suurin piirtein siltä kuin olisi sulkenut hyönteisiä purkkiin ja kuuntelisi niiden epätoivoista pyristelyä ulos vapauteen. Uusimman levynsä 2000-luvun omaperäisin jazzkitaristi äänitti sekstettinsä kanssa. Kappaleissa Halvorson antaa runsaasti soolotilaa yhtyeensä soittajille, ja pelaa itse aiemmasta poiketen myös särösoundilla sekä muilla erikoisefekteillä.
Yhtyeen eklektisestä ja modernista, kamarimusiikkimaisesta tyylistä ja etenkin Patricia Brennanin värikkäästä vibrafonismista tulee paikoin muistumia vibes-legenda Gary Burtonin yhtyeistä. Runsaasti tilaa saava Jacob Garchikin pasuuna luo oivan vastinparin Halvorsonin kielten venytyksiä suosivalle soitolle.
Vapaaseen improvisaatioon pitkälti luottavaa Cloudwardia on mielekkäämpää kuunnella kokonaisuutena kuin yksittäisinä biiseinä. Muutamat huippukohdat erottuvat kuitenkin edukseen. Desideratan viekas mutta helposti vihellettävä teema jää kummittelemaan mieleen hienostuneena korvamatona. Staattisesti kahdeksasosanuotteja teemassaan toistava Tailhead on kaunis myös perinteisessä mielessä. Päätöskappale Ultramarinessa Halvorson antautuu revittelemään itselleen tunnusomaisella tavalla Whammy-efektiä käyttäen, kieliä nyppien ja vimmaisesti rämpyttäen, kuin haluaisi katkaista kaikki kielet kitarastaan.