Tamperelaistrio jatkaa aiemman bändinsä Black Ducks Of Despairin hajottua suomeksi ja vertaa musiikkiaan Nirvanaan soittamassa Eppu Normaalia. En tiedä, välittyisikö visio noin täsmällisesti ellei sitä kriitikolle tarjoiltaisi, mutta on ajatuksessa jotain perää. Heti Markat tiukassa -avausraidalla säröinen kitararock jumittaa ja rosoutuu kuin In Uterolla. Ja vaikka Voikukilta toivoisi vastapainoksi kohottavampia melodioita, niin eipä vaan Eppujenkaan vetovoima sellaisille rakennu, vaan tarkkaan veistetylle ja tunnereseptoreita peukaloivalle kokonaisuudelle.
Samaan Voikukat ei tietenkään yllä, mutta varsinkin nopeatempoisemmissa biiseissä muusikoilta kuullaan aivan sujuvaa puolivaihtoehtoista rockia, joka toiminee livenä paremmin. Persoonallisuutta bändiltä jäisi kaipaamaan, sillä 90-luvulta asti Suomen treenikämpät ja pikkuklubit ovat olleet sitkeästi täynnä jokseenkin tällaista musiikkia. Ville-Heikki Raatikainen on aika puolitehoinen vokalisti, ja tekstitkin ovat jotenkin ponnettomia, vaikka niissä esitetäänkin muun muassa vasemmistolaista yhteiskuntakritiikkiä.
Rauniola jää turhan unohdettavaksi suoritukseksi, vaikkei levyä sinänsä voikaan huonoksi haukkua.