Siitä on aikaa, kun progressiivinen rock oli valtavirtaa, mutta genre elää voimakkaasti maan alla. Välillä tyylilajin nimissä tulee merkkipaaluja, jotka ansaitsisivat laajemmankin kuulijakunnan. Tässä on yksi sellainen.
Progebiisit saattavat olla pitkiä, tällekin levylle mahtuu vain viisi kappaletta. Pituus antaa tilaa kehittelylle, vanhan levypuolen mittainen Äiti maan lapset sisältää monia osia ja se on hallittu kokonaisuus, jota instrumentaalijaksot kuljettavat onnistunesti. Päätöskappale Vuoren rauha alkaa virsimäisellä melodialla, joka loppuu urkujen viemänä vielä korkeampiin sfääreihin ja antaa levylle hienon, ekologian ikuisuutta korostavan päätöksen.
Kolmanteen levyynsä ehtinyt Viima on kypsytellyt suurteostaan pitkään ja se on kannattanut. Mielikuvia alan mestareista vilahtelee päässä, mutta levy ei ole kopio mistään vaan ihan oma juttunsa. Sanoitukset liikkuvat osin hevosten ja miekkojen parissa, mutta mukana vilahtavat vuoret ja laaksot ovat myös nykypäivää ja tulevaisuutta. Tässä roolipelissä kaikki voittavat.