”Niinku tosimiehet osaa, vitun rumal t-paidal kiitämässä sotaan”, Khid aloittaa.
”Harvoin jatko-osa parempi… tai ehkä kahesti, jos tälki kertaa mokais, mut jotenki ees makeesti”, Paperi T vastaa.
Aseveljet ovat palanneet jättömaalle kuin jäyhä poliisikaksikko nordic noir -elokuvan onnettomuuspaikalle. HBD RIP:llä kaksikko on kasvanut seitsemän vuoden takaisesta (niinkö kauan siitä on?) Ex ovis pullus… -mini-lp:stä aikuiseksi. Aiemman pätemisen sijaan ulosanti on nyt painokkaampaa.
HBD RIP osoittaa, että kaksikko on vahvimmillaan pitäessään ilmaisun niukkana: jokainen säe tuntuu painavalta, jopa aforistiselta. Näin on silloinkin, kun sanojen seasta nousee sellaisia absurdiuksia kuin ”sä voit vitun Muumipappa muuttaa vaik majakkaan”.
Paperi T on onnistunut välttämään sekä itsesäälin että hölmön viittausurheilun, ja Khidille on riittänyt, että hän on vain ollut oma itsensä.
Täyteen kauneuteensa levy kuitenkin kasvaa tarkovskilais-pansoniciaanisen tuotantonsa ansiosta. Jylhä pannuhuonekihinä on elokuvallisimmillaan Taksi-kappaleen nousevassa postrock-melodiassa, jonka päälle Paperi T räppää haluavansa ”paskasen talven ja paskemman kevään”.
Lause on vahingossa kenties dystooppisin, mitä tänä keväänä on kotimaisessa popmusiikissa sanottu.