BETONIHANK: Orvot kaksoset

Eletään suomenkielisen rockin ja popin kulta-aikaa, mistä aikakirjoihin jää buumin jälkeen vähänlaisesti kirjoitettavaa. BetoniHank osuu ajallisesti hyvään saumaan, mutta pahasti pelkään, että Mikko Karjalaisen tekstit eivät otollisesta ajankohdasta juuri hyödy. Vaikka Karjalainen tarkkailee ympäröivää maailmaa realistisesti, hieman kyynisestikin, ei BetoniHank ole Samuli Putron manttelinperijä, jonka kirjoittamia hassuja ihmiskohtaloita hoilataan festareiden isojen lavojen yleisömeressä.

Se ei tietenkään estä arvostamasta BetoniHankin itsenäistä ja omaperäistä työtä. Orvot kaksoset on tekstilähtöinen albumi ja sellaisena se toimii hyvin. Paljon ois surua mulla kiteyttää suomalaisen ruikutusmentaliteetin osuvasti, Kaikki ajallaan nivoo ihmiselämän muutamilla ikäkausille tyypillisillä maamerkeillä napakasti ja Sillankaiteelta vesivoimalan turbiiniin nauraa lämpimästi kaipuulle traagiseen rokkielämään.

Mutta täysin immuuni ei BetoniHank ole tekstivetoisuuden aiheuttamista syndroomista ole. Kokonaisuus pysyy otteessa levyn puoleenväliin asti, mutta etenkin Leudon talven jälkeen ja Huonoa seuraa osoittavat, että oikeat sävellykset sanoituksiin ovat loppuneet kesken. Vetäviä biisejä Orvot kaksoset -levy sisältää liian vähän.

Manne Ikonen on osoittanut olevansa yksi maan pontevimpia rokkilaulajia, mutta melodisemmissa kappaleissa mies joutuu pidättelemään ääntänsä. Sekin hieman latistaa BetoniHankin ilmaisua.