Olisi toivottavaa, että jokin muukin yhtye toteuttaisi Black Audion ohjenuoranaan pitämää ”hyvä soundi on aina hyvä soundi, oli se peräisin mistä tahansa” -teesiä. Kuten Iron Rhinon mukana tulevassa saatteessakin todetaan, yhtyeen riemunkirjavassa paletissa vastaparit analoginen/digitaalinen tai lo-fi/hi-fi eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat erilaisia mahdollisuuksia oikean ratkaisun löytämiseksi. Kun soppaan sekoitetaan vakuuttavasti opiskellut juurimusiikin perusteet ja riittävä määrä musiikillista lahjakkuutta, on tulosten väkisinkin oltava plussan puolella. Lukuisten tyylivivahteiden, historiallisten viitteiden ja yhä rouheampien vuosikertasoundien ilotulituksessa ainoa kysymysmerkki lieneekin, voiko populaarikulttuurilliselta tietämykseltään vajavainen henkilö nauttia Black Audion ryöpytyksestä?
Asia ratkesi onnellisesti ilman turhia mietintöjä. Arjen askareiden lomassa levyä kuunnellessani alkukantaisemmat voimat ottivat vallan kehosta ja jalat alkoivat huomaamatta naputtaa basson tahdissa lattiaa. Ja ennen kuin huomasinkaan, käteni viuhtoivat ilman halki kuvitteellisten ilmarumpujen tahtiin. Kyllä, Black Audion resepti on kaikesta viriketulvasta huolimatta perin simppeli ja samalla pirullisen tarttuva.
Uran alkutaipaletta leimannut kevyempi ilmaisu on matkan varrella saanut tehdä tilaa melankolisemmalle, mietteliäämmälle ja raskaammalle poljennolle, mutta yhtyeen tanssittavuudelle ei kaikessa tohinassa ole käynyt mitenkään. Kertoimet liikkuvien persuksien todennäköisyydelle pysyvät siis varsin pieninä.