Kannessa on antiikkista puupintaa, johon on leikattu bändin 80-lukuinen tukkahevilogo. Tämä levy on syntynyt postmodernissa popkulttuurissa, jossa kaikkia menneitä aikakausia naitetaan surutta keskenään. Musiikki on pitkälti perinteisen melodista folkrockia, mutta toteutuksessa dylanilainen huuliharppu ja indiesti ujeltava Casio ovat yhtä vakavasti otettavia mausteita. Kuulostaa siltä, että ysärillä vaihtoehtorockin herättämät jannut ovat löytäneet vanhemman americanan ja sotkevat vaikutteitaan 2000-luvun vatkaimilla. Suurelta osin se kuulostaa riemastuttavalta.
Blitzen Trapperin vahvuus on taito kirjoittaa aidosti kauniita melodioita ja laulaa ne klassisen harmonisesti. Yhtye pärjäisi vähemmälläkin tuotannollisella konstailulla. Monessa kohtaa kuulokuvaan uivat syntetisaattorit ja taustahälyäänet herättelevät biisejä mukavasti, mutta välillä toteutus vie huomiota sisällöltä. Kantrirockista on puoliväkisin tehty indie-ystävällisempää.
Lahjakkaille leppeän melodisen poprockin työstäjille on tietysti aina käyttöä, eikä Blitzen Trapperin The Bandista Princen kautta Pavementiin saakka ulottuvassa vaikutepohjassa ole vikaa. Vielä joku päivä näistä aineksista kasautuu Furria koherentimpi albumikokonaisuus, ja kyllä sitten kaikkien kelpaa.
