On pakko tehdä selvä linjapäätös: kuuntelen tätä samalla tapaa kuin kuuntelen 1960-70-luvun teema-albumikokonaisuuksia. Rekisteröin, että levyllä on tekstisisältöihin liittyvä kantava teema tai kokonaisvisio, annan sen pulpahdella ajoittain tietoisuuteen, mutten mieti sitä sen tarkemmin. Muuten musiikin lumovoima saattaisi rikkoutua ja purskahtaisin nauruun väärässä kohdassa.
Blitzen Trapperin uutukainen liikkuu käsittääkseni jossain kuolemanjälkeisissä systeemeissä, jos sanoja tutkii ja kytkee niitä toisiinsa. Tästäkin huolimatta Eric Early on synnyttänyt tovereidensa tuella erinomaisen rocklevyn.
Teemallisuuden sijaan albumin tekee toimivassa mielessä progemaiseksi sen yllätyksellisyys. Vaikka Blitzen Trapperin soundi ja yleisviba kumpuaa edelleen country rockin, voimapopin ja klassisen melodisen kitararokkauksen lähteestä, yhtye osaa yllättää. Se tekee sen jo yksittäisten laulujen sisällä. Ensimmäisestä kolmesta soinnusta ei pysty läheskään aina päättelemään miten matka jatkuu. Luontevat käännökset ja sävellykselliset pikkupiruetit tekevät Earlyn kappaleista kiehtovia. Tiukan paikan tullen lohkeaa myös se kaikkein olennaisin eli kuolettavan kaunis melodia. Esimerkiksi Don’t Let Me Run -kappale on silkkaa mannaa melankolista kitarapoppia janoavalle.