Newyorkilainen, Sonic Youthin ja My Bloody Valentinen sielunsukulaisena aloittanut Blonde Redhead on kahdeksannella studioalbumillaan etääntynyt kauas avantgardistisesta kitaramelusta. Penny Sparklen nuhteettoman ja – pahoittelen adjektiivivalintaa – eteerisen popin juuret ovat pikemminkin Slowdiven pienieleisessä mutta väkevässä tunnelmoinnissa. Toisaalta kirkas, ja kolkkokin, tuotantojälki viistää jopa New Orderia, ja skeletaaliset kappalerakenteet voisivat olla The XX -singlejen b-puolilta. Onpa siellä täällä aistittavissa OK Computerin jälkeisen Radioheadin näkemyksellisyyttäkin.
Paikoin Blonde Redhead onnistuukin kartoittamaan mielenkiintoisia kolkkia popin ja kevytelektronisen ilmaisun väliseuduilta. Laulaja Kazu Makinon miellyttävän haalea ääni antaa kuulijalle tilaa tutustua tuotannollisiin nyansseihin. Hienoin esimerkki tästä on levyn nimiraita, yksinkertainen, mutta komeasti efekteillä, kilkkeillä, kaiuilla ja muilla äänillä operoiva ambientpopviipale, jonka aikana Blonde Redheadin näkemys tutkimusaiheestaan kristallisoituu parhaimmilleen.