”Mä annan kaiken kun enempää ei oo”, julistaa Suomen tämän hetken kuumin artisti uudella levyllään. Kenen tahansa stadionmittakaavan suosio on kotimaisen pop-kentän näkökulmasta tietysti hieno juttu. Minun aivoni eivät sitä Cheekin kohdalla vain käsitä, jos siis kaikki annettava tosiaankin on tässä.
Vain elämää -Jare on uhannut Alpha Omegan jäävän viimeiseksi julkaisukseen. Harva huipulle päässyt siellä osaakaan lopettaa. Piti päätös tai ei, Jare on valmistellut sen huolella: itsetutkiskeleva albumikokonaisuus palaa häpeilemättömän itsekehun vastapainoksi toistuvasti siihen Lahden yöhön, jossa ”asennetta oli enemmän kun taitoo”.
Alpha Omegan pitäisi oikeasti olla jotain elämää suurempaa, oikein Amerikan-meininkiä. Onkin aivan saatanan vaivaannuttavaa tajuta, että se ei ole. Kuka muu muka (2013) oli jo Cheekiä parhaimmillaan, eli sekä tuotannollisesti että sävellyksellisesti keskinkertainen. Siitä eteenpäin tie ei selvästikään ole auki, mitä nyt tekstejä kuunnellessa joutuu ehkä kiemurtelemaan kahta kauheammin.
Jos levyllä olisi enemmän Chekkosia, se voisikin olla ihan kelpoa bilemusaa. Näillä asetuksilla se on kuitenkin vain masentava tilitysryöppy aiheista, joiden ei pitäisi koskettaa ketään muuta kuin “Chekkosta” itseään.
