Ruoan kuvaaminen mainoksiin on oma taiteen- ja tieteenalansa. Cheekin levyn kansivihon kuvista tulee sama vieraantuneisuuden tunne kuin kosmeettisesti täydellisestä ruoasta. Keskiaukeaman kuva on paras. Se vaikuttaa jo komposiitilta. Niistä on yhtä vaikea saada otetta kuin miehen musiikista, mutta se musiikki ei ole yhtä mielenkiintoista kuin edellä mainittu kuva.
Ollakseen niinkin ristiriitainen hahmo, Jare Henrik Tiihonen tekee yllättävän hajutonta ja pehmeää musiikkia. Taustoista puuttuu esimerkiksi JVG:n tai Sini Sabotagen vastaavista huokuva törkeys. Tässä ei vaan mennä tarpeeksi pitkälle minun makuuni. Pehmopornoa.
Lyyrisesti levy on kovempaa pornoa – elintaso-sellaista. Brändien nimiä pudotellaan kuin jenkkiräpissä vuosituhannen vaihteessa. Tiihosen on selvästi vaikea kiinnostua mistään oman kuvitteellisen napansa ulkopuolelta. Uholla ja solipsismilla on pitkät perinteet räpissä, mutta harvemmin kuulee levyjä joilla ei käsitellä mitään muuta. Onko tämä valkoisen Suomen CNN? Vaikea uskoa. Niille joil on paha olla on jonkinasteinen valonpilkahdus, mutta siinäkin keskiössä on kertojan oma Joseph Campbell -tyylinen selviytymistarina. Biisi on myös musiikillisesti levyn vahvin.
