Chimaira on yhtye, joka meni ”new wave of American heavy metal” -buumin mukana minulta täysin ohi. Samoin kävi Killswitch Engagelle, Shadows Fallille, Calibanille ja mitä näitä nyt on. Ei yksinkertaisesti kiinnostanut. Se on sinänsä harmillista Chimairan kannalta, sillä Resurrection on varsin kelpoa kamaa.
Genren kliseistä ns. breakdownit ovat toki Chimairankin aktiivisessa käytössä, Göteborgin kautta Iron Maidenilta lainattu riffittely ei niinkään. Yhtye tuntuukin kumartavan enemmän asennemetalliin ja hardcoreen päin, vaikkei nyt ehkä popimman metalcoren suuntaan suoranaisesti pyllistäkään. Angstisen mukarankka asenne siltä ainakin puuttuu.
Hyvä ja huono puoli Chimairassa on se, että se on lajityyppinsä edustajia paljon kokeilevampi. Resurrection hengittää läpikotaisin omaa koukeroisuuttaan, jota toistuvat päällekkäiset kitarat ja laulutyylien variointi pitävät yllä. Mutta kun ei mennä ohi toiselta laidalta, niin mennään sitten toiselta. Tuntiin voidaan mahduttaa vain tietty määrä puheenaiheita niin, että ne kaikki tulevat käsiteltyä.
